*

Joonas Miettinen Uskalla olla ihminen

Ei syytä huoleen?


Polkaisen polkupyörällä kotikylän poikki paikalliselle huoltoasemalla. Ostan kassalta jäätelön ja kahvin. Siirryn ulos ja otan aurinkoisen paikan. Pysähdyn hetkeksi olotilani äärelle. On huolia. On murheita ja vireystilakin tuntuu olevan kuin kesäpellon konsertista potkitulla heinäsirkalla.

Haluaisin olla onnellinen, mutta en tunnu löytävän siihen syytä. Syitä huoliin ja murheisiin tuntuu olevan sitäkin enemmän.

Mikä mieltäni taas vaivaa, mietin? Päätän vaihtaa käyttöliittymää. Siirryn mielestä aisteihin. Ne pettävät paljon harvemmin. Nostan kahvikupin huulilleni, maistelen hitaasti, nielaisen ja tunnen kuinka lämmin kahvi kulkeutuu jäätelön jäähdyttämää ruokatorvea pitkin mahalaukkuuni. Suuri nautinto pienestä asiasta.
  Katselen ympärilleni, vihreitä puita, järvi joka kimaltaa. Sininen taivas. Kuuntelen tuulen havinaa, laulavia lintuja. Mietin, kaikki tämä mitä luonto tarjoaa on ilmaista. Paitsi kahvi ja jäätelö. Niistä maksoin.

Nousen polkupyöräni selkään. Polkaisen kotiin. Tai ennen kuin polkaisen, teen kaiken hieman toisella tavalla kuin ennen.

Sillä oivalsin jäätelöä syödessäni kuinka tulla rikkaaksi.

Rikkaathan ovat onnellisia, mietin.

Mieleeni juolahtaa kuitenkin heti ajatus siitä, että rikkaaksi ei noin vain ryhdytä. En anna ajatukselle arvoa, koska rikkautta on monenlaista. Pyh. Rikas on rikas. On rahaa mällätä, ostaa taloja, veneitä, autoja, sukkia. On varmasti turvallisempi ja huolettomampi olo, kun suurimman osan asioista saa rahalla.

Oivallukseltani meinaa katketa siivet, kunnes ymmärrän että rikkaaksi tulemisen tavoite on sama kuin köyhäksi ryhtymisenkin: olla mahdollisimman vapaa ja onnellinen. Köyhällä ei ole mitä menettää ja rikkaalla on kaikki, mutta aina voi ostaa uutta.

Karistelen ajatukset polkaisemalla vähän lujempaa. Mutta ei kokemustaan ihmisenä pakoon pääse. Ei niin lujaa voi kukaan polkea, että varjonsa jättäisi. Hiljennän. Sitten tajuan. Hymy, sehän on ilmaista.

No, mutta tarvitsen syyn hymyillä, mietin. Vähintäänkiin uudet farkut. Sitten ohitseni kulkee lenkkeilijä ja koira. Koira hymyilee. Tuolla turkilla ei olisi yhtään syytä hymyyn. Huolissani minä olisin, perhana.

No jos tuokin niin minäkin. Heitän itsekin hymyn huulille. Jos olisi vastaantulija, katsoisi oudosti. Lotossako voittanut. Ei, en ole. Päätän hymyillä, vaikka huolet heittävät koukkuja suupieliin vetäen niitä väkisin alaspäin, ja murheet lipuvat mieleen ikään kuin muistuttaen ettei kaikki voi olla niin hyvin, että tuosta vaan voisi lakata ajattelemasta ikäviä asioita. Päätös pitää. Nostan suupieliä vielä sentin ylöspäin. Tuollainen hymy hyytyy kohta, ajatus nälvii.

Ei hyydy. Jalat hyytyy. Ylämäki, perkele.

Hyppään pyörän selästä. Talutan ja huomaan, että takakumi on hieman tyhjä. Ennen kuulemma laittoivat sisäkumiin heiniä, kun ei ollut varaa paikkoihin. Ai niin, se rikkaaksi tuleminen. Tai siis onnelliseksi.

Aloitan perusteellisen varojen laskennan. Yksi. Minulla on varaa ajatuksiin. Kaksi. Minulla on varaa unelmoida. Kolme. Minulla on omistusoikeus omiin tunteisiini. Neljä. Kaikki aistit pelaavat, mitä nyt korvassa tinnittää meluvamma.

Viisi. Hymyillä voi, vaikka mikä olisi. Tai vaikka mitään ei olisi.

Jatkan siis hymyilyä ja yhtäkkiä huomaan, että koko maailma on saanut hieman erilaisen tulkinnan päälleen, kuin aikaisemmin. Kumi, joka oli puoliksi tyhjä, on nyt puoliksi täynnä. Maailma on kuin mustavalkofilmi, jonka värit maalaamme me itse.

Hetkeksi kirkastuu. Erityisen herkkä kehoni alkaa mukautua huolettomaan tilaan. Kevenee. Ihan kuin kymmenen kiloa lähtisi pois. Köyhän miehen laihdutuskuuri. Pelkkä hymy. Hiljalleen tulee tilaa myös miellyttäville tunteille, ilolle ja innostukselle.

Olo on kuin vappupallolla. Siis kevyt.

Jatkan matkaa. Mieli hapuilee kuitenkin taas omiaan. Miettii tulevaa ja murehtii menneitä. Hirveästi ongelmia ratkottavana. Kauheasti kaikkea minkä alla varmasti sortuu, eikä tule eläväksi ei sitten millään. Ajattelu vie pois tästä hetkestä. Unohdin taas hymyni, mutta nostan sen takaisin.

En aio taipua samaan murheiden ansaan kuin ennenkin. Vaikka houkutus on todella suuri.

Saavun keskustaan. Tori aukenee oikealle. Siellä pieni mansikkakoju. Tyttö myy ja saa kesärahat, vaikka koko kesä menee kuitenkin töissä. Olisin tuossa tilanteessa pettynyt elämisen koukeroihin, mutta tyttö vaikuttaa tyytyväiseltä. Hänkin hymyilee.

Ehkä onneen ei tosiaankaan tarvita syytä, alan miettiä.

Milloin, missä ja miten ihminen sitten voi olla onnellinen?

Saavuttaessaan jotain suurenmoista? Ystävien kanssa? Hyvällä keikalla? Omistaessaan hyvät geenit? Monesti.

Vaikka geeneillä on tutkitusti merkittävä osa myönteisessä tavassa suhtautua asioihin, täytyy olla myös mahdollisuus, jonka keinoin voi itse valita värejä elämänsä tilkkutäkkiin.

Nostan suupielet ylöspäin, niin että hampaat vilkkaa. Ei maksa mitään. Ei aikaa, ei paikkaa, ei tilannetta. Aivot ymmärtävät tutkimusten mukaan kehon viesteistä muuttaa myös tunteiden ja mielen tilaa. Hymyilyllä on siis fysiologisia ja neurokemiallisia vaikutuksia.

Aina ei jaksa hymyillä.

Hyppään taas pyörän selkään. Polkaisen viimein kotiin. Katson lompakkoa. Olen köyhempi kuin aikaisemmin. Jäätelö ja kahvi. Silti minusta tuntuu siltä, kuin omistaisin koko maailman. Persoonallisuushäiriö, mietin. Ei kun hetkinen, ehkä se onkin tämä hymy.

Ei ihminen tarvitse syytä ollakseen onnellinen.
Siihen tulokseen tulin kotimatkallani.
Eikä asioiden tarvitse olla täydellisen mallillaan, ei edes kovin hyvin, että ilosta voi saada ystävän, vaikka edes hetkeksi.

Elämän kolhuista kärsineille, omien arpiensa ja haavojen kanssa taisteleville ihmisille hymyily on usein se viimeinen ajatus, jonka tuskaisen taipaleen keskellä omakseen tuntee.

Suhtautumista kärsimykseen voi olla hyvin vaikea muuttaa. Varsinkin jos kärsimykselle ei löydy syytä. Tai elämä tuntuu muuten vain heittävän lokaa niskaan liiallisia määriä.

Silloin on hyvä pysähtyä ja miettiä missä on ja missä toisaalta haluaisi elämänsä suhteen olla. Mitä ratkaisuja on mahdollista tehdä ja mitä asioita oikeastaan edes tavoittelee.

Onnen voi saavuttaa, kun lakkaa pitämästä sitä seurauksena jostakin syystä.

Jos tavoittele onnea,
tie iloon tuskin käy samaa reittiä mitä minä pyörälläni kuljin.
Sillä silloin saapuisit vain luokseni.

Vaikka asiat, tekemiset, tavarat voivat herättää meissä iloa, kestävämpi onni tulee suhteesta maailmaan.

Eivät asiat meitä sinällään häiritse, vaan suhtautumisemme niihin, filosofit ovat sanoneet.

Ei siis syytä huoleen, jos ei löydy syytä onneen.

Ehkä juuri silloin olet tärkeimmän äärellä.

:)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset