Joonas Miettinen Uskalla olla ihminen

Mitä tarkoittaa läsnäolo?

  • "Läsnäolo on tarkkaavaisuutta omaan kehoon ja ympäristöön."
    "Läsnäolo on tarkkaavaisuutta omaan kehoon ja ympäristöön."

Kuinka tärkeää on läsnäolo?

Työpäiviä on jäljellä vielä kolme kappaletta. Todellisuudessa löysäillään pikkujätkien ja tyttöjen kanssa luokassa minkä keretään. Työt on tehty. Piste. Pian alkaisi kesäloma - on aikaa olla läsnä. Ulkona vihertää, tuoksuu ja tuntuu. Maailma on aistittavissa kaikessa syvyydessään. Ja sitten soi puhelin.

Istun puiston penkillä ja annan auringon porottaa kasvoilleni. Kädessäni on viimeisintä huutoa oleva älypuhelin ja edessäni valtavan kokoiset vihreydessä kylpevät puut. Mielessäni on ristiriita. Puhelin ilmoittaa jatkuvasti viesteistä ja uutisista. Puisto taas houkuttelee katsomaan ja aistimaan sitä koko kauneudessaan.
  Kumman kanssa olisin?


Mitä tarkoittaa läsnäolo?

Harkitsin vakavasti sitä, että sulkisin puhelimen kesälomani ajaksi. Sillä mielessäni on hektisen työkevään jälkeen ajatus siitä, että haluaisin vain olla, ihan kuin lammessa seisova vesi. Kukaan ei pakota, eikä revi minnekkään. Hiljaisuudessa ja kaikessa rauhassa. Mutta kun pitää olla yhteydessä, järjestää ja sopia asioita. Nappaan taskustani käden käänteessä puhelimen ja homma on hoidettu. Toki kuuntelen puhelimella myös musiikkia. On siinä kamerakin. Ja kun tulee mielenkiintoinen ajatus, minne kirjoittaisin sen muistiin, jos en puhelimeen.  Se toden totta on hyödyllinen väline tekevälle ihmiselle. Sitä ei käy kiistämimen. Mutta, sitten on myös toisenlainen näkökulma. Se on läsnäolon psykologia.

Me ihmiset olemme synnynnäisesti varsin sosiaalista porukkaa. En näe suurta eroa simpanssilauman öykkäämisessä ja ihmisten välisessä perjantai-illan vuorovaikutuksessa. Toiset kaivelevat kirppuja ja toiset menneitä. Enkä tarkoita sosiaalisuudella sitä, että kaikki viihtyisimme keskenämme tai edes haluaisimme päivittäin nähdä toisiamme. Tarkoitan syvempää psykologista tunnetta; yhteenkuuluvuuden tunnetta. Me haluamme kuulua johonkin ryhmään, yhteisöön tai sosiaaliseen verkostoon. Jos meidät suljetaan pois yhdestä, me hakeudumme toiseen.
  Muistan kuinka oman valmistumiseni jälkeen jäin vaille opiskelijayhteisöä. Kaipuu oli luonnollinen ja lopulta tavoitin itseni toisenlaisesta yhteisöstä. Työyhteisöstä. Kaipaamme yhteisöön ja valitettavan usein meillä kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. Mutta esimerkiksi Hiljaiset.fi sivusto on kaunis esimerkki siitä, kuinka sosiaalista mediaa voi käyttää hyvään ja pyyteettömään tarkoitukseen.

Mutta vaaditaanko meitä olemaan läsnä, vaikka emme haluaisi?
  Jo ammoisilta ajoilta, jolloin televisiossa kulki maikkarin tsätit, ja ihmiset lähettivät sairasvuoteiltaan kuumeisina sekavia viestejä, tavoiteltiin läsnäolon psykologiaa.
   
  "Hei minäkin olen täällä. Hauskaa että tekin olette siellä."

Oltiin otettu ensimmäinen askel suurempaan läsnäoloon, kuin mitä suljetut irc-kanavat tai muut pienet viestimet olivat tarjonneet. Asiat kuitenkin muuttuivat varsin nopeasti. Esiin astuivat nettilehdet, youtubet ja muut sosiaalisen median välineet facebookista twitteriin.

Ihmisen tarve olla läsnä kaikessa oli pian kasvanut ylitse housuistaan.

Läsnäolon kulttuuri lähti liikenteeseen jo ensimmäisistä puhelimista. Ajan kuluessa on muodostunut käsitys, että on itsestään selvää vastata puhelimeen, muuten soittaja voi loukkaantua. Täytyyhän sinun olla läsnä. Voisikohan joskus ajatella niin, ettei tarvitsisi olla tavoitettavissa, ilman että tuntee olevansa vastuussa jostakin tapahtuneesta tai vastapuolen tunteista. Käsi ylös kuka kaipaa sellaista hetkeä? Jos ei puoliso, niin vähintäänkin vanhemmat ovat huolissaan? Elättävät kotona mielikuvia siitä, kuinka poika on heittänyt puhelimen pielisjokeen ja lähtenyt sielunvaellusmatkalle Siberiaan. No miksi. Kun se ei vastaa puhelimeen.

Olen onnistunut (joskin hyvin harvoin) laittamaan puhelimen kiinni, sillä ajatuksella, että joku kyllä tulee ovelle sanomaan, jos on todellinen hätä. Oli se sitten työpaikan pomo tai nilkkansa telonut kaveri. Ei ole tullut. Ja elämä on jatkunut seuraavanakin päivänä.
  On mielenkiintoista katsoa sitä, kuinka hetki hetkellä vierimme kohti ainaista läsnäoloa, kaikesta ja kaikista. Onhan se mukavaa heittäytyä sohvalle katsomaan televisiosta suosikkisarjaa, ja samalla olla läsnä, "näkyvissä" ja tavoitettavissa kaikkien kavereiden kesken. Milloin tahansa tietokoneen tai älypuhelimen kaijutin saattaa ilmoittaa meille vastaanotetusta viestistä, jossa lukee lyhyesti ja ytimekkäästi: "Miten menee?" Ja sehän meille riittää. Joku välittää, ikävöi tai muuten vaan tuntuu olevan kuin samassa tilassa. Ei ole yksinäistä?
  Kuka kaipaa yhden ihmisen oikeata läsnäoloa kun tarjolla on satoja keinotekoisesti.

Usein emme siis käytännössä tee mitään, siis tuota materiaalia tai kuvia sosiaalisessa mediassa, vaan haluamme olla vain läsnä. Mitä enemmän facebookissa kavereita, sitä enemmän läsnäolioita ja ihmisiä joiden kuvittelet olevan kiinnostuneita sinusta.
  Poliitikot huutavat twittereihin arkiaskareistaan, koska haluavat olla läsnä, juuri sinulle.
  Mitä sitten? Onko siinä jotakin väärää? Kuka sen määrittää? Onko tämä vain tämän päivän etuuksia, sellaista mitä vastaan kiukkuiset mummelit ovat. Kaikki on niin helppoa ja vaivantonta. Eihän kaikki saa olla helppoa ja vaivatonta!


Onko kyseessä vain arvomaailman muutos ja hyveiden kamppailu?

Realismin ja naturalismin leimaa lyödessä olen miettinyt, että on lopulta hyvin vaikea perustella miksi jokin arvo, tai arvomaailma kokonaisuudessaan, hyveineen ja kaikkineen olisi parempi kuin toinen. Kun kyse on muutoksesta yhteiskunnassa ja ihmiselämässä, on selvää, että meissä herää vaistomaisesti pelko ja ajatus siitä, että mihin me taas olemme matkalla. Turmioon ja huonoon elämään. Missä on työnteko, suo, kuokka ja jussi perkele?
  Mies huutaa kadulla:
  "Nuoriso on hulttiotasakkia, facebookissa päivät pitkät, kohta olette, tai ollaan kaikki kusessa." Näillä sanoilla me höystetään nykyistä arvomaailmaa, jota verrataan vanhaan.  On tapahtunut muutos, siis  vallalla on  eri arvot kuin ennen. Nykyiset arvot ja niiden halveksuminen johtuu pitkälti siitä, että ne ovat erilaisia kuin sota-aikana ja hyödyttömiä niissä ajoissa, joissa vanhempamme elivät. Ne ovat arvoja, joita me emme myönnä halunneemme, mutta jota silti käytämme ja ihailemme. Avoimuus, sosiaalisuus, itsekeskeisyys. Ne ovat osa ihmistä.  Mutta kun ne ovat osa ihmistä, on aina myös hyväksikäyttäjiä, heikkoja ja niitä joilla ei ole kontrollia. Milloin liika, siis ihan konkreettisesti, liika facebookin käyttäminen on liikaa? Joku tekee rahaa sillä että sinä istut sohvalla ja koukutut.

Hittoon arvot ja arvomaailmat, joku meuhkaa.

"Sata kaveria samassa olonhuoneessa ja kaksi exää samalla sohvalla."

Tälläkin hetkellä lukijalla on arvaten taustalla auki facebook, twitter tai jokin foorumi. Vähintäänkin puhelimitse on tavoiteltavissa. Me addiktoidumme siihen, että me olemme aina tavoiteltavissa ja voimme aina tavoittaa. Jokainen whatssapp -viesti on ärsyke, jonka lukeminen tuottaa mielihyvää.
 
Lienee se sitten meidän biologisessa evolutionaarisessa koodissamme, että sosiaalisuutemme, tai pyrkimys sosiaaliseen läsnäoloon, on voimakasta ja lopulta sitä mitä me haluamme - ainakin enemmän kuin loputonta yksinäisyyttä. Sosiaalinen media ja nykyinen teknologinen ote on vain ihmisen keksimä moderni keino rakentaa ympärilleen omaa biologista identiteettiä tukeva ympäristö. Elämää ylläpitää parhaiten kun on hyvä olla. Mutta onko meillä kaiken tämän pimputuksen ja sosiaalisen taustahälyn keskellä hyvä olla?

Kohu-uutisten lukeminen tuottaa uteliaalle ihmismielelle loputonta mielihyvää. Mutta tuottaako se hyvää mieltä? Voimmeko siirtää pelon pois siitä, että meidän täytyisi tämän läsnäolokulttuurin jälkeen totuttautua takaisin entiseen tai pyristellä irti tästä "riippuvuudesta", koska jos tuleekin aika, ettemme enää pääsekkään internettiin? Söisikö se kuitenkin vaan kaiken nautinnon siitä, mistä me saamme vihdoin kaikkien matemaatikkojen ja insinöörien ahkeroinnin takia nauttia. Jäljelle jää kysymys, mitä jää tämän kaiken alle? Mitä arvokasta menetämme? Onko läsnäolokulttuurista mitään haittaa? Onko se vain rakentunut tukemaan meidän inhimillisiä tarpeitamme? Meneekö kaikki lopulta överiksi?
  Lähden kävelemään auvoisasta puistosta, koska minulla on levoton olo. Tulen tienristeykseen. Molemmissa viitoissa, niin vasemmalle kuin oikeallekin käännyttäessä lukee: "Läsnäolo ja läsnäolo." Ja minä mietin. Kumpi on todellisempaa läsnäoloa: se, että on aina tavoiteltavissa, läsnä. Vaiko se, että osaa asettua hiljaisuuteen, istua puistonpenkille ja aistia ympäröivää maailmaa, siis pysähtyä olemaan läsnä.

Mille meidän tarvitsee olla läsnä? Puhelimelle vaiko esimeriksi uupuneelle kehollemme?

Kaiken loppukeväisen työstressin keskellä tunsin itseni edelleen todella stressaantuneeksi, kun jouduin tarkistamaan puhelintani alituiseen kotisohvallani. Milloin ystävät kilkuttivat viestillä (mistä olen toisaalta hyvin kiitollinen), milloin piti tarkistaa sää, milloin taas katsoa sähköposti. En kertakaikkisesti pystynyt pysähtymään. Rauhoittumaan. Oma vika, myönnän.

Muistamme ehkä vielä hetken, jolloin sanoimme kaverillemme älypuhelinten ensihuumassa: "Katso, tällä voi tarkistaa sään ja sähköpostin" Kun nykyisin: "Katso, minun pitää tarkistaa sää ja sähköposti" Kymmenen kertaa. Tunnissa. Meistä on tullut orjia. Stressimyrkkyjen keskellä pyöriessäni, huvittavinta oli hetki jolloin mittasin kohonnutta leposykettäni. Älypuhelimellani. Sama kuin olisin mitannut kuumetta polttoraudalla.
  Tänään koulussa, nollasta sataan hetkessä kiihtyvä oppilas rauhoittui nopeasti hyväksi keskustelijaksi. Mittailtiin ärsyyntymisen tasoa ja tunnistettiin tunteita. Lopulta kysyin, miten hän pystyi rauhoittumaan vaikka äsken huusi kuin palosireeni. Hän vastasi, "Minä tarkkailin ympäristöäni."
  Sitä on todellinen läsnäolo.


Läsnäolo on todentotta ainoa väline maailmassa, joka on jokaisella kahdeksalla miljardilla ihmisellä  käytettävissä oman terveyden ja mielentilan parantamiseen. Se on herkkä ja taitoa vaativa laji. Voi aloittaa vaikka suihkussa käydessään: miltä omat varpaat tuntuvat lattialaattoja vasten. Se on todellista tarkkaavaisuuden suuntaamista ja ohjaamista ympäristöön ja omaan kehoon. Se on mielenterveystaidoista tärkein. Se lievittää tai poistaa jopa kokonaan rauhattomuutta, ahdistuneisuutta, paniikkia, pelkoa ja masentuneisuutta. Se mahdollistaa ilon tunteiden kokemisen, vaikka maailma ympärillämme olisi kuinka piinaava. Miltä tuntuukaan kun ystäväsi kuuntelevat sinua, eivätkä puhelinta pitserian hämyisessä nurkkauksessa?

Siispä.
 

Jätetäänkö puhelimet seuraavana kesäiltana hetkeksi kotiin. Mennään jonnekin puistoon tai joenrantaan. Saattaa tuntua hetken epämiellyttävältä. Nyt jään jostakin tärkeästä paitsi. Joku saattaa soittaa. Annetaan ajatusten tulla. Ja mennä. Tai ehkä huomaamme, että niskoja kiristää. Hengitys on pinnallista, mutta lopulta kuitenkin rauhoitumme kuuntelemaan veden solinaa.
   Istutaan ja ollaan.


   Oikeasti läsnä.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset