Joonas Miettinen Uskalla olla ihminen

Häpeä

Häpeä


Toisinaan ihminen kokee henkistä vapautta. Lentää linnun lailla piirtäen taivaan ääriviivoja. Hän on päässyt irti häpeän kahleista. Niistä itseään ruokkivista mielikuvista ja ajatuksista, joilla hän pahimpina aikoina sitoo itsensä kotinsa perustuksiin kiinni. Älä tee sitä, kun et osaa. Älä edes yritä. Miksi näet vaivaa, kun ei siitä kuitenkaan tuu mitään. Ei tämä ole sinua varten.

Et saisi olla tuollainen.


Mutta useimmiten hän vain häpeää.

Häpeällä on monet kasvot – mutta se määrittää meitä vain yhdellä tavalla. Uskallammeko me olla ihmisiä. Mitä kaikkea ihmisenä olemiseen sitten kuuluu? Mitä oikein tarkoittaa uskaltaa olla ihminen? Ihmisenä oleminen ei ole helppoa. Pitäisi hyväksyä oma keskeneräisyytensä, pitäisi uskaltaa myöntää omat virheensä, ottaa niistä vastuu ja vieläpä hymyillä yhä kiivaammaksi käyvässä maailmassa.

Ja näyttää toisille parhaat puolensa, piilottelematta huonoja.

Olla erehtyväinen, mutta samaan aikaan pyrkiä virheettömyyteen.

Nykypäivänä ihmisestä revitään irti kaikki ja se mitä jää jäljelle on tyhjä kuori.

Sitten tuo tyhjä kuori täytetään häpeällä.

Kuin varkain se alkaa elää meissä ja kuin huomaamatta se kuitenkin vaikuttaa kaikkeen siihen, mihin me eniten kiinnitämme huomiota – omana itsenä olemiseen.

Sietääkin kysyä: Kuinka moni on täällä oma itsensä? Se upea, fantastinen, loistokas, oma itsensä? Kuinka moni on häpeilemättä oma itsensä? Ei sorru piilottelemaan taitojaan, kykyjään ja ominaisuuksiaan. Uskaltaa tehdä niin kuin sydän sanoo.

En uskalla nostaa kättäni – jos tekisin aina niin kuin sydän sanoo, olisin paljon onnellisempi.

Minulla on opittavaa.

Entä kuinka moni häpeää sitä, että onkin hyvä? Jossakin asiassa jopa toisia parempi? Entä kuinka moni häpeää, koska ajattelee olevansa huono?

Kuinka moni liittää sen vielä omaan persoonaansa. Ajattelee, että jos kerran on huono, ei ole sitä taidoiltaan, vaan on ihmisenä huono.

Ei kannata, älä yritä, ei sinusta ole siihen.
Tai
älä ole niin itsevarma, älä luota itseesi liikaa, älä vaan näytä olevasi hyvä.

Häpeä puhuu montaa kieltä, mutta se on kietoutunut suomalaiseen ihmiskäsitykseen ikään kuin se olisi arvokas osa kulttuuriamme.

Ikään kuin pitäisi hävetä, jotta on hyvä ihminen.

Ikään kuin pitäisi kietoa loistonsa takin helmaan, löysätä vähän ruuvejaan ja kävellä hieman kumarassa.

Ja toki. Kyllä häpeälle on sijansa. On paljon asioita, joita voisin itsekin hävetä.

Mutta.

Sanon tämän suoraan: Häpeästä, joka kestää hetken voi olla hyötyä, jotta siihen liittyviä asioita tulee punninneeksi ja pohtineeksi.

Elämästä on hyvä oppia, ihan senkin vuoksi, että välttyy suuremmalta ikävyydeltä, jos nyt häpeäminen (lue itsensä tutkiminen ) sitä edistää.

Mutta pitkään kestävästä, persoonaan kietoutuvasta häpeästä ei ole mitään hyötyä.

Häpeä ajaa ihmisen piiloon. Se näivettää ihmisen todellisen potentiaalin.

Häpeä kulkee suvussa, se kulkee ihmisjoukoissa, se kulkee työpaikoilla.

Se kulkee säännöissä, kielloissa, rajoituksissa.

Häpeä, joka kietoo viittansa alle kokonaisen kansan.

Miksi yrität olla jotain mitä et ole, miksi et ole niin kuin muut. Miksi olet niin kuin muut.

Ja jos kerran pitää hävetä, niin hävetään sitten kunnolla. Pistetään pystyyn oikein vanha kunnon kyläseura. Kokoonnutaan pieneen pirttiin ja istuudutaan pöydän äärelle. Kahvia ei keitetä, vaan pelkästään hävetään.
Mennään niin pieneen sykkyrään, ettei siitä tahdo enää ihmistä ihmiseksi tunnistaa. Torutaan itseämme kaikesta olemisesta, syyllistetään ja lannistetaan. Kaadetaan päälle vielä sankoittain maatilan lantaa ja mietitään miksi oikein koskaan on yritettykään olla olla ihmisiä.

Tuumataan sitten yhteen ääneen, että hävetähän tässä pitäisi ja mennään jokainen omaan pimeään nurkkaan mököttämään, koska on jo liiaksi oltu omia itseämme, kun on yhteen kokoonnuttu.

Ja kun tullaan sieltä pois. Luvataan, että ollaan tästä edespäin kaikki samanlaisia. Jos joku eroaa joukosta, sitä läimäytetään halolla selkään.

Huono ei saa olla. Mutta ei missään nimessä hyväkään. Siis ilman, että sitä häpeää.

Se olisi syntiä.

Vai entä jos sittenkin keitettäisi ne kahvit. Myönnettäisi, että ollaan me aika erilaisia. Kaikilla omat vahvuudet. Jokainen tyylillään ja taidollaan.

Ei tarvitse olla niin kuin muut, eikä tehdä niin kuin muut. Voi tehdä omalla tavalla, olla oma ihana ja arvokas itsensä. Ja sanoa muille: Uskallappa olla niin kuin mie, niin mie uskallan olla niin kuin sie.

Ja sovittaisiin yksi juttu.

Jos kerran on jotain hävettävää, niin hävetään sitä sitten. Varataan sille oma hetki, ja hävetään oikein sydänjuuria myöten.

Mutta sen jälkeen.

Uskalletaan taas olla ihmisiä. Sillä ihmiseksi me ollaan synnytty. Ja ihmisenä me kuollaan.

Missään siinä välissä ei tarvitse ja voi pystyä parempaan.


 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän KrisHyry kuva
Kristiina Hyryläinen

Jokainen, jolle on opetettu kristinuskoa, on aivopesty uskomaan, että "ihminen" on pohjimmiltaan paha. Siitä ikuiset, alitajuiset, epämääräiset häpeän tunteet. Alkuasetelma täydellinen jumala vastaan "ihminen"selittää myös sen, miksi ihmistä aina pidetään "keskeneräisenä" ja "vajaavaisena". Ihminen on ihmisenä ihan täydellinen ihminen.

Tämän blogin suosituimmat