Joonas Miettinen Uskalla olla ihminen

Hyvä ihminen

  • Hyvä ihminen


Mies istuu puiston penkillä. Ympärillä hohkaa vaalean vihreän nurmipeiton keväinen tuoksu. Hän kuuntelee omassa mielen hiljaisuudessaan ympärillä olevia lintuja. Ne pitävät ääntä, mutta sulautuvat omalla tavallaan ympäristön rauhaisaan teemaan. Jostakin pienen keinolammen takaa kuuluu nuorten tyttöjen puhetta. Tytöt kulkevat lyhyissä kevättakeissaan lammen viertä. Yksi istahtaa maahan levittäen viltin alleen, toiset seuraavat perässä. He ihailevat mukanaan tuomaansa soitinta. Pian rauhaisan puiston yllä kaikuu nuorekas melodia ja sanat:


”...Olen paha, olen paha, mulla on lupa olla paha, koska vääryyttä kärsinyt oon.”


Mies korjaa asentoaan puiston penkillä. Hän vilkaisee hopeista rannekelloaan. Kello on pysähtynyt. Se näyttää yhä samaa aikaa, jona hetkenä hänen poikansa menehtyi vuosia sitten. Mies huokaisee syvään, hengitys on haurasta.  Pian mies huomaa puiston toisella laidalla koiran, joka näyttää kulkevan aivan yksin. Mitä koira tietää hyvyydestä, mies ajattelee. Koiralla on yhtälainen kyky havaita ihmisen äänensävyn muutoksia, painotuksia ja sävyjä, kuin ihmiselläkin. Yleensä koira heiluttaa häntää, jos sille puhutaan ystävälliseen, iloiseen sävyyn. Yleensä ihminen hymyilee, ainakin sisäisesti, tuntee miellyttäviä tunteita, kun hän kuulee aidosti ystävällistä puhetta. Mies miettii, kuinka mahtaa olla tuon yksinäisen koiran kohdalla. Luottaako se ihmisiin? Onko se pakomatkalla?


Mies nousee ylös penkiltä. Nostaa hieman takin kauluksia, sujauttaa sitten kädet taskuihin. Hän kävelee lähemmäksi koiraa, joka nuuskii puiston kosteaa nurmikkoa. Koira huomaa hänet kaukaa, mutta jatkaa kulkua ympäriinsä ja näyttää siltä, kuin maassa olisi hänelle jotain todella tärkeää. Saavuttuaan lähemmäksi mies asettuu hieman kyyryyn, nostaa kädet taskuista, pitelee niitä etureisillä kävellen samalla hitain askelin eteenpäin. Koira, jonka kullanvalkea turkki erottuu vihreyden keskeltä, pysähtyy. Se nuuhkaisee vielä kerran nurmikkoa jalkojensa alla, mutta nostaa sitten katseen kohti miestä. Mies pysähtyy aistimaan samaa hetkeä. Hän nostaa suupielet varovaiseen hymyyn. Sanoo sitten, hei. Ääni on lohduttava, turvallinen ja siinä on huolenpidon lupaus. Koira kääntää päätään, ensin toiselle puolelle, sitten toiselle puolelle. Sitten se istahtaa maahan. Se läähättää hieman. Mies lähestyy koiraa hitaasti, pääsee sen viereen – koiran katsoessa ympärilleen – mies huomaa aivan koiran jalkojen juurella lihapalan, jonka sekaan on asetettu pieniä nauloja.

Tytöt katselevat tapahtumaa lammen viereltä. Heistä näyttää siltä, kuin mies asettaisi maahan jotakin. He näkevät kuinka miehen yrittäessä silittää koiraa, se säntääkin karkuun.  Mies nousee seisaalteen, katsoo kuinka kullanvalkean hohtoinen koira etääntyy hänen luoltaan. Hän etsii maasta katsellaan lisää lihapaloja, löytää vielä kaksi ja kävelee sitten lähellä olevan puistoroskakorin luokse, pudottaa sinne löytämänsä. Nostettuaan katseensa roskakorista, hänen eteensä kävelee vanhempi rouva. Rouva kysyy, oletko nähnyt täällä kullanvalkeaa koiraa, se karkasi minulta. Mies osoittaa kädellään suuntaan, jossa näki koiran viimeksi. Rouva kiittää ja jatkaa matkaansa ohi miehen. Päästyään nurmikon reunalle, hän huomaa jalkojensa alla hyvin pienen lihapalan, jonka seassa näyttää olevan jotain metallia. Rouva kauhistuu, katselee sivuilleen ja huomaa samalla lammen rannalla olevat tytöt. Hän rientää vakavin askelin tyttöjen luokse ja kysyy vihoissaan heiltä, tiedättekö te tästä jotain! Tytöt hämmästyvät ja tajuavat pian mistä on kyse. He sanoivat nähneensä miehen – jonka rouva oli juuri tavannut roskakorin luona - laittaneen nurmikolle jotakin aikaisemmin.
  Rouva hapuilee katsellaan miestä, mutta miestä ei enää näy. Kuin tilauksesta hän kuulee koiran haukkuvan puiston läheisellä piha-alueella. Hän kiittää tyttöjä, ja rientää koiran luokse, jonka tunnistaa omakseen. Hän kiinnittää kaulapannan takaisin koiran kaulaan ja kytkee pantaan hihnan.

Kotiin saavuttuaan rouva laittaa teetä kiehumaan. Koira käy ruokakupillansa, syö sieltä tähteitä. Se siirtyy sitten tyytyväisenä etuoven ikkunan luokse. Istahtaa ja jää kuuntelemaan ulkona kuuluvia ääniä. Se katselee ulos ja huomaa ohi kulkevat ihmiset, joista viimeisimmän kohdalla se kääntää päätään hieman vinoon, lopettaa läähättämisen ja heilauttaa häntää, ensin toiselle sivulle ja sitten toiselle sivulle. Se näkee kuinka juuri talon ohi kävelevä mies katsoo hopeista kelloaan huomaten sen siirtyneen hieman eteenpäin, ajasta johon se joskus pysähtyi. Koira kääntyy ja käy makuulleen maahan – sen katseeseen osuu huoneentaulu, jossa lukee: Hyvät teot ovat niitä, jotka vievät elämässä eteenpäin.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat