*

Joonas Miettinen Uskalla olla ihminen

Miten onnettomin ihminen voi olla onnellisin?

                                                                                              
Saavuin juuri Kuusamoon, Rukalle. Huoneesta avautuu sateinen näkymä. Säitä en pysty hallitsemaan, joten päätän hyväksyä tilanteen vuodenajasta. Se on kylmä ja koruton. Kaipaan lämpöä ja valoa, niin tekevät alkukantaisimmatkin eliöt, jotka ohjautuvat happaman sijaan makeaan ja pimeän sijasta reagoivat valoon.

En tullut tänne kuitenkaan etsimään valoa, sen enempää kuin pimeääkään. Tulin tänne kirjoittamaan tämän tekstin.

Ajoin matkan tänne vanhalla Lada –merkkisellä autolla. Lähes suoralla viitostiellä ehti pohtia kaikenlaista, kun nopeusmittari ei noussut yli kahdeksankymmenen. Vaikka kyyti oli meluisa, myös mieluisa, häiritsi minun sisäistä rauhaani kuitenkin yksi kysymys:

Miten olla tyytyväinen siihen mitä on?
Eihän kukaan muukaan näytä olevan järin tyytyväinen, ainakaan pitkään.

Pitäisi olla sitä ja tätä, olla siellä ja täällä, tehdä sitä ja tuota.
Ja vastaavasti ei pitäisi olla sitä ja tätä, ei pitäisi joutua sinne ja tänne, eikä tehdä sitä ja tuota.

Maailma on jatkuvassa liikkeessä, sekasortoisessa sellaisessa. Ihmiset etsivät rauhaansa, jopa perusturvallisuuden tunne on kadonnut tehokkuusajattelun rattaisiin.

Ihmisillä on samaan aikaan hätä, mutta myös suunnaton tarve etsiä onneaan.

Ihmisen mieli on lujilla, vaikka itseasiassa juuri mieli on saanut tämän kaiken tyytymättömyyttä sairastavan yhteiskunnan tilan itse aikaan.

Mitä tekemistä siis mielellä on sen asian kanssa, että yksittäisen ihmisen on usein vaikea olla tyytyväinen elämäänsä?

Tyytymättömyys johtuu siitä, millainen mielen perusluonne on: Mielen tehtävänä on kuroa välimatkaa kahden pisteen väliltä: jossa ihminen on ja jossa se voisi olla. Sen tehtävänä on ratkaista tämä ongelma, jotta ihminen voisi saavuttaa paremman tilan. Koska mieli tavoittelee jatkuvasti näennäisesti parempaa tilaa, se vertailee tämän hetkistä tilaa, asioita ja suhteita kaikkiin mahdollisiin verrattavissa oleviin asioihin, suhteisiin ja tiloihin.  Toisin sanoen, sinun ei pitäisikään olla kovin pitkään tyytyväinen. Se olisi myös evoluution ja muinaishistorian näkökulmasta ollut ongelmallista selviytymisesi odotusten kannalta. Pysyvästi tyytyväinen esi-isäsi, luolamies olisi kuollut todennäköisesti pian nälkään. Sen sijaan parempaa asioiden tilaa etsivä saattoi todennäköisemmin löytää jotain uutta ja turvallisempaa.

Me etsimme, tutkimme ja kehitämme, pyrimme parempaan koska se on lajimme syvimpiä ominaisuuksia.

Miksi sitten puhun tyytymättömyydestä ikään kuin suuremmasta ongelmasta?

Kyse ei olekaan tyytymättömyydestä, vaan toisesta tilasta, jonka olemme hukanneet yltäkylläisen kehityksen, materiaalin ja informaation maailmassa.

Kyse on siitä, että osaammeko olla enää kiitollisia tästä kaikesta.

Monien havaintojen perusteella emme. Sen lisäksi ennustetaan, että esimerkiksi suurin työkyvyttömyyttä aiheuttava sairaus olisi 2020 -luvulla masennus, puhumattakaan siitä kuinka paljon yleistynyttä ahdistuneisuutta ihmisillä esiintyy.

Kiitollisuus on hyve, jolla on tutkitusti myös monia terveydellisiä vaikutuksia. Kiitollinen ihminen ei näe jatkuvasti sitä mitä häneltä puuttuu, vaan mikä hänellä on hyvin. Ihminen oppii puutteen sijaan näkemään runsautta.

Hän toteuttaa elämäänsä kiitollisuudesta käsin, ei tyytymättömyydestä.

Ihminen, joka ei näe kiitollisuutta on harvoin tyytyväinen siihen mitä hänellä on, tai missä hän on. Hän tavoittelee aina jotakin tai jonnekin. Hän kadehtii muiden osaa. Hän saattaa olla hetken tyytyväinen saavuttamaansa sisäiseen rauhaan tai tyydytykseen, mutta usein mieli harhailee jo muualla.

Rauhaton, levoton ja suorittava ihminen etsii teoillaan tyydytyksen tilaa, sillä häneltä puuttuu kokemus kiitollisuuden tuomasta rauhasta.

Ihminen on ainoa eläin, joka osaa kadottaa nykyhetken. Oletko sen sijaan nähnyt suorittavaa koiraa?

Eläimet tuskin ajattelevat, että haluaisivat kehittää itseään. Koirat eivät vertaile toistensa turkkeja, eivätkä linnut syyllistä itseään huonosta lentotaidosta. Eläin rakentaa pesänsä vain turvatakseen jälkeläistensä kasvun, ei koska on unelmoinut omasta kodista. Eläinten maailma perustuu tarpeelle, kun taas ihmisten (ihminenkin on tosin eläin) maailma - mielen kehittymisen myötä – myös halulle.
Koira on kiitollinen, koska elää tätä hetkeä. Ihminen käy jatkuvasti taistelua tässä hetkessä elämisen ja mielen houkutusten kanssa.
  Mieli on käyttöliittymä, joka ruokkii jatkuvasti ihmisen halua saavuttaa jotain. Sen sijaan, että ihminen kykenisi vain olemaan ja nauttimaan elämänsä kannalta olennaisimmista asioista, se haluaa jotakin parempaa.

Vaikka kaikki olisi hyvin, saattaa ihmistä silti vaivata riittämättömyyden, kelvottomuuden ja jopa häpeän tunne siitä, ettei hän ole tai ettei hänellä ole tarpeeksi.

Internet, televisio, media, mainokset, kaikki informaatiota tuottavat palvelut muodostavat syötettä, joka ruokkii mieltä ja asettaa sen yhä vaativammaksi ja vaativammaksi. Alamme uskoa siihen kuviteltuun todellisuuteen joka mieliimme piirretään päivittäin.  Ja jos riittävän moni uskoo siihen, että onnellinen voi olla vain suurilla lihaksilla, hienolla talolla, hurjalla työllä ja ulkomaan matkoilla, siitä tulee vallitsevaa intersubjektiivista todellisuutta. Jos tähän ei usko, joutuu ongelmiin. Sama kun ei uskoisi että paperilla, joka mielletään rahaksi on jotakin arvoa.

Jokaisen uuden saavutuksen eteen on tietenkin ponnisteltava. Monet jaksavat nähdä vaivaa unelmiensa eteen ja saavuttavatkin lopulta sen mitä he ovat ajatelleet. Talon, statuksen, työpaikan, vuoren huipun, jopa suhteen.

Kyse ei ole siitä, etteikö näin saisi ja voisi olla, vaan siitä, että ihmiset uskovat näin pitävän olla.

Unelmien toteen käyminen voi olla siinä tapahtuvassa hetkessä huikaiseva kokemus, mutta yksinomaan se ei riitä tuottamaan sellaista rauhaa ja vapautta, jonka ihminen ajattelee siihen sisältyvän. Mieli tavoittelee jo seuraavaa kokemusta.

Mikä sitten tekee ihmisestä sisäisesti onnellisen, hyvinvoivan ja valoa ympärilleen loistavan, jopa vaikeimman kohdanneesta?

Ei mikään pysyvästi, mutta hetkittäin näitä asioita voi lisätä kahdella asialla:

Aikaisemmin mainitsemani kiitollisuus, mutta myös myötätunto.

Kuinka monesti olet pysähtynyt taputtelemaan terveitä jäseniäsi; jalkojasi, olkapäitäsi, päätäsi kiitokseksi siitä, että ne vielä kantavat sinua? Kuinka monesti olet sanonut ääneen: kiitos seinät, kun olette turvanani.

Entä se myötätunto?

Kuinka monesti olet sulkenut silmäsi ja kuvitellut hymyn vieraiden, tuttavien ja jopa vihamiesten kasvoille? Toivonut heille hyvää, laajentanut sydämesi katsetta? Ja viimeisimpänä, kuinka monesti olet toivonut aidosti samaa myös itsellesi. Turvaa, iloa, onnea. Oikeasti tuntenut toivomuksesi kehossasi.

Ehkä juuri silloin huomaat, että se mitä tavoittelet kaikella ponnistelulla, suorittamisella, työllä ja tuskalla onkin jo sinussa.

Ettei sinun tarvitse lähteä kauemmaksi, vaan tulla lähemmäksi itseäsi.

Ehkä olit vieraantunut siitä, mitä on olla tyytyväinen itseen ja hyväksyä itsensä maailmassa, jossa kukaan ei näytä olevan tyytyväinen itseensä, onnistumisiinsa ja saavutuksiinsa.

Uskon, että meidän kaikkien on mahdollisuus valita joka päivä toisin.

Kyse on siitä, että sallimme itsemme olla onnellisia, tyytyväisiä vaikka elämästämme puuttuisi kaikki se, mitä onneen uskotellaan tarvittavan.

Ihmiset jotka näin haluavat uskotella kuvillaan ja julkaisuillaan, eivät todellisuudessa ole kovinkaan onnellisia, vaan haluavat sinun uskovan samankaltaiseen elämään, koska se saa heidät itsekin uskomaan illuusioon, jonka avulla he pitävät yllä onnetonta onnellisuutta.

Sen sijaan, että tekisit heille huonon palveluksen arvosta ihmisiä, jotka ovat onnellisia vaikka heillä ei ole mitään niistä asioista, joita kaikilla miljoonilla ihmisillä sosiaalisen median aikakaudella kuvajulkaisuissa näyttää olevan.

He todistavat sen, että kiitollisuus ja tyytyväisyys ovat lähtökohtia hyvälle elämälle, eivät halun ja pyrkimysten päämääriä.

Kun halu lakkaa, kiitollisuus voi syntyä.
Eikä muunlaista hyvää ole, kuin pyyteetön hyvä, joka syntyy kiitollisuudesta.

Tämän hetken onnettomin ihminen voi ollakin tietämättään onnellisin.
Sillä häneltä puuttuu kaikki se, mikä näyttää tekevän ihmisestä onnettoman ja hänellä on kaikki se mikä tekee hänestä onnellisen: kiitollisuus ja myötätunto.
 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän MikkoNiska kuva
Mikko Niska

Nykyajassamme suorastaan leimallista onnellisuuden kyvyn menettäminen.

Yrjö Kallinen muotoili osaltaan asiaa jotenkin seuraavasti: "...suurin haaste joka yksilöä voi kohdata, on vapautuminen aikansa ajatustottumuksista...".

Pysähtyminen ja miettiminen ovatkin eräitä pelottavimpia kokemuksia, joita ruuhkavuosiaan elävä ihminen saattaa kohdata. Mutta hyvinkin vaivan arvoisia!

Käyttäjän JoonasMiettinen kuva
Joonas Miettinen

Erittäin osuvasti sanottu: "Suurin haaste, joka yksilöä voi kohdata, on vapautuminen aikansa ajatustottumuksista."

Kun riittävän moni uskoo siihen ideaan, että onnellisuus on elämän korkein päämäärä, ja se saavutetaan niillä arvoilla, joita ihmiset näkevät päivittäin mediassa; kuvitteellisesta todellisuudesta tulee ihmisille totuutta. He hylkäävät oman arvontuntonsa, oman identiteettinsä, jopa oman onnellisuuden, koska uskovat heihin, jotka niin ikään ovat hylänneet nämä asiat. Tästä seurauksena muodostuu kollektiivi, joka pyrkii onnellisuuteen hylkäämällä onnellisuuden.

Kun riittävän moni ajattelee, että onnellisuus saavutetaan uudella talolla, hienolla autolla, isoilla lihaksilla, huikeilla matkoilla, statuksella ja maineella, ihmisen on vaikea enää hylätä tuota intersubjektiivista todellisuutta, jonka ihmiset alkavat uskoa itsessään todeksi.

Tästä seuraa se, että hän joka kokisi olevansa tyytyväinen puukenkiinsä ja onnellinen siitä vähästä mitä hänellä on, alkaa kokea itsensä vieraaksi ja hylkää juuri sen mikä hänet teki onnelliseksi, koska vallitseva idea ja ajatustottumus on toisenlainen.

Tarvitaan ihmisiä, joista rohkeimmat uskaltavat olla onnellisia ja tyytyvisiä, vaikka heillä ei olisi mitään siitä, mitä heidän uskotellaan tarvitsevan.

Tämä kuitenkin vaatii ihmiseltä suunnatonta rohkeutta ja itsetietoisuutta.

Jaksan kuitenkin uskoa tähän.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Ainoa asia, johon on mahdotonta suhtautua positiivisesti, on toisen ihmisen negatiivisuus, kun joutuu olemaan haasteellisessa tilanteessa yhdessä sellaisen henkilön kanssa. Kyllä yksin voi tykönään identifioida kaikenlaisia onnellisuuden syitä olipa asioiden laita kuinka tahansa. Mutta sellaisten esiin tuominen yltiönegatiiviselle ihmiselle aiheuttaa yleensä vai negatiivisen reaktion voimistumisen.

Käyttäjän JoonasMiettinen kuva
Joonas Miettinen

Se voi tuntua mahdottomalta, mutta ei ole täysin mahdotonta. On totta, että negatiiviset tunnetilat tarttuvat, eikä negatiivista olotilaa välittävän ihmisen kohtaaminen ole miellyttävintä.

Siksi myötätunnolla on suuri merkitys. Jos osaa toivoa hyvää hänelle, jonka kokee ja näkee negatiivisena ihmisenä, voi alkaa löytää syitä ja ymmärrystä sille, mitä kaikkea tämän taustalla on. Parhaimmillaan löytää jopa keinon auttaa.

Käyttäjän jussiosmola kuva
Matti Jussi Korhonen

Bertrand Russellilta on mieleeni jäänyt ajatus - vapaasti muistettuna: On olemassa parantumattomasti maailmaan, elämään ja toisiin ihmisiin negatiivisesti suhtautuvia ihmisiä, jotka luovat vain ja ainoastaan negatiivisuutta ympärilleen. Koska nuo ihmiset eivät muutu, Russellin mukaan ainoa vaihtoehto on asian tiedostaminen ja tuollaisten ihmisten seuran vältteleminen - suojellakseen itseään.

Tuo kuulostaa kovalta. Eikö? Mutta toisaalta: Miksi tuhlata hyvää loputtomiin jos sille ei saa vastakaikua.

Käyttäjän jallerajala kuva
Jari Rajala

Joku saarnaajaveikko totesi jo aikaa sitten että kaikki on turhaa. Taisi hänelle iskeä kosminen yksinäisyys sydämeen. Itse ajattelen että yksilöä ei juuri lasketa, mutta suuressa kuvassa, toivottavasti joskus kaukaisessa tulevaisuudessa jokainen historian positiivinen yksilökin saisi edes pienen kiitoksen, kantoavusta.

Olletikin että lajimme joskus löytää kosmisesta yksinäisyydestä paikkansa, ehkä jonkinlaisena tarkoitusta luovana jumalolentona. Muutenhan tämä on aika päätöntä kaikkinensa, elämistä vain elämisen vuoksi. Pakko on nauttia ja olla todella kiitollinen, näimmehän universumin, vaikkemme siitä juuri mitään ymmärtäneetkään ;D

Saarnajan pohdintoja:

1. Saarnaajan sanat, Daavidin pojan, joka oli kuninkaana Jerusalemissa.
2. Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta!
3. Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstänsä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla?
4. Sukupolvi menee, ja sukupolvi tulee, mutta maa pysyy iäti.
5. Ja aurinko nousee, ja aurinko laskee ja kiiruhtaa sille sijallensa, josta se jälleen nousee.
6. Tuuli menee etelään ja kiertää pohjoiseen, kiertää yhä kiertämistään, ja samalle kierrollensa tuuli palajaa.
7. Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei siitänsä täyty; samaan paikkaan, johon joet ovat laskeneet, ne aina edelleen laskevat.
8. Kaikki tyynni itseänsä väsyttää, niin ettei kukaan sitä sanoa saata. Ei saa silmä kylläänsä näkemisestä eikä korva täyttänsä kuulemisesta.
9. Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla.
10. Jos jotakin on, josta sanotaan: "Katso, tämä on uutta", niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä.
11. Ei jää muistoa esi-isistä; eikä jälkeläisistäkään, jotka tulevat, jää muistoa niille, jotka heidän jälkeensä tulevat.
12. Minä, saarnaaja, olin Israelin kuningas Jerusalemissa.
13. Ja minä käänsin sydämeni viisaudella tutkimaan ja miettimään kaikkea, mitä auringon alla tapahtuu. Tämä on vaikea työ, jonka Jumala on antanut ihmislapsille, heidän sillä itseään rasittaaksensa.
14. Minä katselin kaikkia tekoja, mitä tehdään auringon alla, ja katso, se on kaikki turhuutta ja tuulen tavoittelua.
15. Väärä ei voi suoristua, eikä vajaata voi täydeksi laskea.
16. Minä puhuin sydämessäni näin: Minä olen hankkinut suuren viisauden ja sitä yhä lisännyt, jopa yli kaikkien, jotka ovat ennen minua Jerusalemissa hallinneet, ja paljon on sydämeni nähnyt viisautta ja tietoa.
17. Ja minä käänsin sydämeni tutkimaan viisautta ja tietoa, mielettömyyttä ja tyhmyyttä, ja minä tulin tietämään, että sekin oli tuulen tavoittelemista.
18. Sillä missä on paljon viisautta, siinä on paljon surua; ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.

Hyvää syksyä, hieno kirjoitus aloittajalla!

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

'Sukupolvi menee ja sukupolvi tulee, mutta maa pysyy iäti' (Saarnaaja)

Jarin hienoja lauseita lainatakseni, olen pohtinut juuri tuota syntymän ja kuoleman arvoituksellisuutta. Elämä, joka noiden kahden merkittävän tapahtuman väliin jää, on mysteeri, jota kukin tahollaan yrittää ratkaista.

Isoisäni asui maalla, pienessä kyläpahasessa, jossa ei ollut tietä, ei sähköä, eikä kauppoja. Pientä elantoa hankkiakseen, hän kuljetti kesäisin veneellä ja talvisin hevoskyydillä jäitä pitkin, vaimonsa kirnuamaa voita lähimmän kaupungin torille. Matkaa linnuntietä kertyi 30 kilometriä. Hänellä oli uskonsa, joka auttoi hyväksymään vaikeudet Jumalan antamina.

Ajassa, jota isoisäni eli, oli kuitenkin toivoa paremmasta. Työt pitivät jalat maassa, tietotulvaa ei ollut.

Nyt elämme aikaa, jossa on tietoisesti suljettava tiedon virtauksia, joita aivot eivät enää pysty käsittelemään. Elämä on tehty helpoksi ja samalla vaativaksi.

Aivoinfarktista selvinnyt Kai Kunnas totesi YLE:n Inhimillisessä tekijässä (su 22.10), miten hän on kiitollinen elämästä. Sairastuminen on myös herkistänyt hänet tuntemaan vahvemmin. Näkemään selkeämmin ajan, jota eli aiemmin - Sitku -elämää.

Ihminen tarvitsee joskus vahvan sysäyksen, joka pysäyttää näkemään kaiken sen hyvän, joka on. Toisaalta, olisi hyvä, että pysähtyminen voisi tapahtua sairastumatta.

Surullista onkin, että oma elämä ei tahdo riittää! On elettävä toisten elämää ikään kuin vertailuna. Se on hyvin inhimillistä, mutta tuhoavaa.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset