Joonas Miettinen Uskalla olla ihminen

Koiran rakkautta

  • "Hölmöksi tunsin minä itsenikin, vaikka kaikesta halusin puhua sulle, sä vain häntääsi heilutit."
    "Hölmöksi tunsin minä itsenikin, vaikka kaikesta halusin puhua sulle, sä vain häntääsi heilutit."

Kuusi vuotta sitten koiramme Panda istuskeli lautan nokassa ja tuumaili mitä tuumaili. Tuumailee toki edelleenkin.
  Kiinanpystykorvissa on itämaista mystiikkaa ja sellainen luonne ettei niiden tarvitse olla mitään mieltä mistään. Joskus sellainen mielettömyys on hyvä asia. Että kuuntelisi vain luontoa ja katselisi peilityyntä järveä. Ilman suurempaa tulkintaa ja selitystä kaikkeudesta.

Kiinanpystykorva ei ole miellyttämisenhaluinen, mutta silti se on kunnioittava ja ylväs koirarotu, joka kävelee omistajansa vierellä omassa maailmassa, mutta kuitenkin samassa.

Se ei haasta riitaa muiden koirien kanssa ja jättäytyy usein katsomaan hiljaa, kun toinen koira sitä haukkuu. Ei siksi, että se ei tuntisi mitään, vaan siksi, koska sillä on parempaa tekemistä ja sitä ei oikeastaan kiinnosta sellainen mölyäminen. Kiinanpystykorva on yksi maailman vanhimmista koiraroduista. Ne ovat viisaita ja itsetietoisia. Omatahtoinenkin, mutta silti omistajalleen lempeä.

Koirien riitelyt ovat usein rajuja ja fyysisiä. Ihmisten riitelyt monesti luonteeltaan toisenlaisia.

Jokaisen riidan, neuvottelun tai sopimuksen ratkaisu on saada kokemus ja tunne siitä, että omat arvot, ajatukset ja tuntemukset ovat tulleet hyväksytyiksi.

Toinen tahtoisi, että perheessä syötäisiin vain kasvisruokaa, toinen taas uskoo ihmisen olevan luontaisesti lihansyöjä. Yksi tahtoo kymmeniätuhansia euroja maksavan hääjuhlan, ja hänen rakkaansa haluaisi sijoittaa rahat taas hyväntekeväisyyteen.

Miten kaksi erilaista ihmistä voi tulla toisiaan vastaan, niin että molemmat tulevat hyväksytyksi oman kokemuksensa kautta?

Kun maailmankatsomukset, uskomukset, pinttyneet toimintatavat tai jopa ideologiat kohtaavat, mitkä ovat silloin ne teot, joilla tunnemme sen, että toinen on tullut hyväksytyksi ja itse on tullut hyväksytyksi myös. Manipuloimatta, ohjaamatta ja hyväksikäyttämättä.
Ja viimeinen kysymys on se, mihin tuo kaikki johtaa?

Onko motiivina käännyttää lopulta toinen? Onko motiivina tuoda esille omia uskomuksia tai totuutena pidettyjä ajatuksia? Vai onko tarkoituksena löytää jokin yhteinen teko, mikä tekee ihmiskunnasta tasapainoisemman, onnellisemman ja sisältään vapaamman? Niin, että se kunnioittaisi molempien kokemusta elämästä.

Kuinka vaikeaa onkaan hyväksyä toisen ajatuksia, jos itse on ne tuhanteen kertaan todistanut mielessään vääräksi tai tarpeettomiksi?
Kuinka vaikeaa on se, että toinenkin ajattelee niin.

Ainoa mahdollisuus on luottaa siihen, että rakkaus ohjaa lopulta löytämään oikean tien. Mutta yksin ei voi rakastaa. Siksi molempien on omattava sama tahto ja tahdonvoima.

Jos kahden ihmisen on vaikea rakastaa aidosti toisiaan. Ei ole vaikea ihmetellä, miksi kansakunnat sotivat.

Jokaisella on rakkaus, oli se sitten sydämen pölykerroksen alla, keskitysleirin piikkilankaan puristuneena tai vanhan piirongin päällä. Rakkaus on hetkellinen tila, jossa aikakin katoaa.
Silti voi olla vaikea rakastaa.

Kiinanpystykorvat itsepäisyydestään huolimatta tulevat lopulta teoissaan ja aikomuksissaan ihmistä vastaan. Kun niille heittää palloa kolmannenkymmenennen kerran, ne heilauttavat tassua myöntymykseksi, vaikka eivät tahdollaankaan osu sillä mihinkään.

Se on luultavasti niille vilpitön teko ja myöntymys, ilman että niiden tarvitsisi itse tulla hylätyksi arvoineen ja tunteineen. Molemmat kunnioittavat toisiaan.

Kunnioittaminen ei perustu alistamiselle, väheksymiselle tai edes myöntymiselle. Se perustuu rakastamiselle, itsensä ja toisensa.

Mitä on todellinen rakastaminen? Se ei ole välittämistä. Me saatamme välittää lapsistamme, mutta silti ohjaamme heitä omien mieltymyksiemme ja asenteidemme mukaan. Se ei ole hoitamista tai hellyyttä. Me voimme silittää toisen päätä ja samalla ajatella, että emme hyväksy hänen ajatuksiaan ja tahtoa.

Jos kaksi erilaisesta kulttuurista ja uskomusperinteistä lähtöisin olevaa ihmistä saisi yhteisen lapsen, mikä tuota lasta kasvattaisi? Ei se, mitä vanhemmat kertovat omina totuuksinaan, tai mitä he pitävät totuutena. Eikä liioin se, mitä he tekevät työkseen. Ei se, mitä vanhemmat haluavat lapsen tekevän ja mihin he haluavat hänen uskovan. Toinen puhuu ikuisuudesta ja toinen näkee vain maanpäälle. Lapsi ei näe niitä. Lapsi näkee sen mitä he ovat toisilleen.

Opettaa voi vain sillä mitä on.

Kiinanpystykorva ei ymmärrä ihmisten ajatuksenjuoksusta sen enempää, kuin muurahainen ei ymmärrä, miksi rakentaa pesäänsä. Silti se aistii ilon, huolenpidon, rakkauden, vihan, vapauden.

Siinä olisi paljon opittavaa. Heillä, jotka rajoittavat ihmisten oikeuksia. Heillä, jotka buuaavat kansanedustajalle oman ylivoimansa avulla. Heillä, jotka haluavat pelastaa maailman puheillaan ja ideologioillaan, mutta eivät kykene kuuntelemaan vihansa takaa toista.

On ymmärrettävää, että suutumme kun koemme olomme uhatuksi. On ymmärrettävää, että tunteiden vallassa loukaannumme ja loukkaamme, kun meidät ajetaan nurkkaan. Mutta meidän on tultava siitä tietoiseksi. Ja tartuttava muutoksen mahdollisuuteen.

Meidän ei tarvitse pitää toisen ajatuksista, tai hyväksyä vahingoittavia toimintamalleja. Mutta ihmisyyden hyvinvointi löytyy ainoastaan tulemalla toisia vastaan aidosti ja vilpittömästi, niin että löytyy jokin yhteinen keino tehdä hyvää oloa, hyvää tunnetta ja mieltä, ilman että yrittäisimme saada toisen uskomaan samoin kuin itse elämästä ja kuolemasta ajattelemme.

Ehkä taustalla on lopulta jokin yhteinen, vaikka katsomme maailmaa erilaisten lasien läpi. Ehkä ei. Silti jokainen ihminen maapallolla omaa yhteisen kokonaisuuden. Tunteet, ajatukset ja kokemukset.

Se mitä on jokaisen ihmisen sisäpuolella, tulisi kunnioittaa. Oli se sitten kokemus kohtalosta tai tarkoituksettomuudesta. Kokemus vääryydestä tai oikeudenmukaisuudesta.

Mutta se mitä tuomme ulkopuolellemme, on aina meidän tulkintaa.

Vahingoittavaa ei ole lopulta uskomukset, ajatukset tai ideologiat. Vahingoittavaa on se mitä me olemme.
Hallitsemmeko pelolla, kieltämisellä, rajoittamisella, jopa tappamisella. Vai johdammeko rakkaudella, vapaudella ja kunnioittamisella.
Pysymmekö omissa lokeroissamme ja poteroissamme, ja lupaamme rakastaa toisia. Vai uskallammeko tulla toisia vastaan välimaastoon. Sillä välimaastossa kasvaa uusia kukkia. Ei kahden metrin syvyyteen kaivetussa poterossa.

Niitä kukkia kiinanpystykorvakin haluaisi tuoksutella.

Lopulta vaikeinta on rakastaa aidosti yhtä ihmistä, ei koko maailmaa.
  Sillä ihmisen sisällä on koko maailma.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat