Joonas Miettinen Uskalla olla ihminen

Rajat ovat rakkautta?

  • Rajat ovat rakkautta?

Rajat ovat rakkautta?

 

Muistan nähneeni internetin loputtomassa kuvavirrassa sinisen lipun. Sen pintaan oli taiteiltu valkoisia ympyröitä ja se liehui erään naisastronautin takana. Se oli idea maapallon omasta lipusta. Kaikki kansat kantaisivat yhteistä lippua ja toteuttaisivat yhteistä päämäärää. Telluksen hyvinvointi.
  Massamediat tiedottivat muutamia päiviä sitten Nasan innoittavasta löydöstä. Maan kaltainen planeetta oli löytynyt. Jossakin hyvin kaukana syödään tällä hetkellä pippuripihviä. Tai sitten työnnetään mikroaaltouuniin jättikokoisia lihapullia.

Idea yhteisestä lipusta ja yhtenäisestä kansakunnasta on kaunis. Valtioiden rajoilla ei olisi enää merkitystä, ainoastaan sillä mikä on seuraava asunkelpoinen planeetta. Jos se ei olisi autio, miten toivoisimme maahanmuuttokomiten ottavan meidät vastaan kyseenomaiselle planeetalle? Halveksuen? Alentaen? Vai niin, että ne ymmärtäisivät meitä ja me heitä. Lisää elintilaa ja kehitysarvoa molemmille.
  Jos maapallo kantaisi omaa lippua kansakuntien lippujen sijaan, mikä muuttuisi suuremmassa mittakaavassa?

Olen käynyt joskus mielenkiintoisen ajatusleikin. Jos satakunta ihmistä lähetettäisiin vieraalle autiolle maankaltaiselle planeetalle. Millainen yhteiskunta-  ja talousjärjestelmä sinne kehittyisi ajansaatossa? Kommunismi? Kapitalismi? Olisiko syrjintää tai uskomusjärjestelmiä?

Ihminen on yhteiskunta. Voisiko siitä tehdä johtopäätöksiä?  Keskeneräisyys ei häviä, vaikka maisema vaihtuu. 
 ”Samat tunteet kuussakin.”

Tullaan kuitenkin kosmoksen reunoilta takaisin arkipäivään. Kukaan meistä ei ole pystynyt välttymään vihakeskusteluihin pohjautuvilta uutisilta. Joku kansanedustaja on taas mennyt kertomaan oman mielipiteensä, aivan niin kuin hänen ammatissaan pitääkin. Mielipide unohdetaan kuitenkin usein erottaa tosiasiasta. On vastuutonta moralismia ja inhoittavia juntteja. Kuka milloinkin oikeassa, kuka enemmän ihannekansalainen ja hyvää tekevä.

Ehkä esillä on liiaksi kahtiajako, jossa unohtuu itse hätää kärsivä ihminen. Poliittinen taistelukenttä muuttuu valtapeliksi, ja keskellä oirehtivat ihmiset ovat vain pelinappuloita. Heitä käytetään valtaapitävien omien ideologioiden mannekiineinä. Niin kuin keskenään riitelevät vanhemmat, jotka unohtavat jaloissa pyörivän lapsen, joka hetki sitten hävisi torin vilinään.

Vallalla on myös uskomaton tekopyhyys. Hyviä kansalaisia ovat he, jotka sallivat sokein silmin maahanmuuton perehtymättä asiaan sen enempää. Huonoja kansalaisia he, jotka taas haluaisivat elää turvassa ja joita pelottaa oman kansansa tulevaisuus. Vaikkakin pelko usein kasvaa liiallisiin mittoihin.
  Molemmat kansalaistyypit yhtälailla oikeassa ja väärässä.

Maahanmuuttopolitiikkaa voidaan tarkastella tilastoin ja erilaisin menetelmin. Jokainen etsii omaa ajatusmaailmaansa tukevan irrallisen lauseen tai tieteellisen tutkimuksen. Käyttää sitä pelon lietsontana tai korostamaan omaa mielipidettään twitterissä.
  Voisiko asiaa tarkastella kuitenkin ihan vain ihmisen näkökulmasta? Unohdetaan numerot ja tilastot hetkeksi.

Lähden liikkeelle koulumaailmaa koskevasta esimerkistä. Se on eräänlainen allegoria vallitsevalle keskustelulle:

Liisa on uusi koululainen, hyvin agressiivisesti käyttäytyvä lapsi. Hänen tunnetaitonsa ovat heikot, eikä hän pysty hallitsemaan, saatikka nimeämään omia tunteitaan. Hänen impulsiivinen käyttäytyminen on seurausta myös kotioloista, jotka ovat kaaosmaiset ja täynnä epäloogisuutta. Tehdään vaikka ei saisi. Syytetään, vaikka ei pitäisi. Joskus aidan yli kiipeämisestä saa selkään, joskus jäätelön.
  Liisa pärjää hyvin yksin kotona ja kykenee toimimaan omassa kulttuurissaan. Pärjääminen on sitä, että pikkusisko lukitaan kaappiin ja itselle jää aikaa lukea sarjakuvalehtiä. Hänen kulttuuria on istua pihamajassa ja veistellä puunoksia isänsä puukolla. Kotona on totuttu huutoon ja niin myös rakennetaan valtaa. Hän ymmärtää maailman omasta näkökulmastaan.
  Mutta kun Liisa joutuu ympäristöön, joka on hänelle haastava ja jopa vieras, Liisaa alkaa ahdistaa. Liisalla ei ole sosiaalisia taitoja, eikä hän liiemmin ymmärrä koulussa vallitsevaa käyttäytymisen kulttuuria. Miksi pitäisi kysyä lupaa osallistua ryhmätyöhön, kun kynän voi saada huutamalla itselleen. Liisa puhuu huutamisen kieltä, muut ovat hiljaa. Koulu on sovelias paikka tietynlaiselle temperamentille ja luonteelle. Liisaa huutaa kun ei saa haluamaansa. Ja se ei sovi hiljaiseen koulukulttuuriin, eikä muutenkaan soveliaaseen käyttäytymiseen.

Liisa on luokan uusi oppilas. Hän on ollut aikaisemmin sairaalakoulussa ja erityisluokalla. Kuitenkin puuttellisten resurssien vuoksi hänet on siirretty yleisopetuksen ryhmään, kauniiden sanojen saattelemana, on inkluusiota ja vertaisoppimista.
  Opettaja, joka ei tunne vielä Liisaa ja hänen mennyttä kotikulttuuriaan, on tehnyt omasta mielestään hyvän päätöksen ja pistänyt Liisan istumaan luokassa parhaiden oppilaiden eteen. Hän uskoo, että Liisa pärjää ja ottaa mallia muista. Liisa kokee  tunteensa kuitenkin hyvin epämiellyttäviksi, kun joutuu lukemaan ääneen Aapisen neljättä sivua. Toista kertaa uudelleen.
  Liisa hermostuu ja paiskaa oppikirjan seinään. Sitten hän heittää teroittimella opettajaa, niin kuin kotona heitetään tiskiharjaa, ja ottaa kynän pöydältä ja lyö sillä takana olevaa poikaa. Poika heilahtaa tuoliltaan nurin ja lyö päänsä lattiaan. Poika menettää hetkellisesti tajuntansa.
  Kun poika herää, Liisa on sidottu jo tiukkaan otteeseen. Ohjaaja ja opettaja ovat tukalassa tilanteessa.
Miten tästä nyt edetään? Kuka oli vastuussa ja kuka korvaa pojan sairaalalaskun? Vanhemmat, rehtori, päättäjät eduskunnassa? Pitäisikö Liisa lähettää takaisin sairaalakouluun? Vai sittenkin takana olevat pojat? Ai niin, mutta sehän paloikin perustuksia myöten. Oppilaat itse sen polttivat.

Mitä tarina yrittää kertoa maahanmuuttopolitiikan ympärillä vellovasta keskustelusta?

On yhtälailla vastuutonta lietsoa ihmisvihaa, kuin sijoittaa ihmisiä sokeasti tilanteeseen ja ympäristöön, joka on heille haastava, vieras ja jopa uhkaava. Eihän kukaan vastuullinen ihminen laittaisi bengalin tiikeriä lastentarhaan luottaen siihen, että eläimet ymmärtävät ihmisten ihanuuden.
  Siltikin, vaikka ihminen luokitellaan eläimeksi, se on eritoten myös oman kultuurin ja kasvatuksen tuotos. Ihminen ei elä primitiivisten vaistojen varassa, mutta sen varjolla, se on siten helposti myös manipulaation tai vilpittömänkin ymmärtämättömyyden uhri.

Pohjois-Korean työleiriltä paennut Shin kertoo kirjassaan, Leiri 14, kuinka hänet opetettiin joka päivä vihaamaan läheisiään ja paljastamaan heidän aikomuksensa. Lopulta hän uskoi, että hänen vanhempansa olivat hylkiöitä ja syyllisiä hänen kärsimyksiinsä.
 
En vertaa toisesta kulttuurista saapuvaa ihmistä sairaalakoulusta saapuvaan ihmiseen, sen tekee lukija itse. Katson esimerkin vain siitä näkökulmasta, joka kertoo, että vastuun määrittäminen ja jakaminen on itseasiassa vaikea ja pitkälle pohdittava asia.
  Kaikki me olemme lopulta kaiken uhreja.

On uskallettava puhua ihmisten keskeneräisyydestä. Siitä, että kaikki eivät ole valmiita kohtaamaan mitä tahansa ympäristöä tai kulttuuria ilman oikenlaisia taitoja ja ymmärrystä. Siitä, että toiset kulttuurit eivät ole pahempia tai huonompia kuin meidän omamme. Ne ovat seurauksia ihmisten toiminnasta pyrkiä samaan - olosuhteiden ja ympäristön painostamina - kuin kaljamahaisen laulu ja  halu tulla kuulluksi kauniissa järvisuomessakin. Oli sen perimmäinen tarkoitus sitten onnellisuus, rakkaus tai hyväksytyksi tuleminen.
  On ymmärrettävä miksi joissakin maissa on paljon taikauskoisuutta, vaikka ei hyväksyisi eläinten uhraamista. On ymmärrettävä miksi ei kannata kävellä ovet paukkuen moottoripyöräjengien kahvitilaan puhumaan rauhasta ja rakkaudesta.  Tai miksi Isis-järjestön jäsenen kanssa suunniteltu haastattelu voi mennä pahasti pieleen. Ei pahuuden vuoksi, ei hyvän vuoksi. Vaan keskeneräisyyden.

Niinhän sanotaan:

Rajat ovat rakkautta. Se on tuttu sääntö monelle kasvattajalle. Tässä kohtaa ja aikaa, valtioiden rajat voivat toimia todentotta rakkautena, jos niitä ei ohjaa mielikuvista ja asenteista heijastuva pelko, vaan inhimillinen ymmärrys.

   Muistan erään vahvasti humaltuneen henkilön sanat kotipaikkakuntani kahvilassa:

  ”Meidän on elettävä sitä aikaa, mikä meille on annettu.”
      -Humaltunut mies


Vaikka haluaisin nähdä ihmisten kulkevan rajattomasti maailmassa, vaihtaen ymmärrystään ja kuulumisiaan. Kunnioittaen ja tehden hyvää, olemme silti vielä hyvin nuori ihmiskunta tekemään niin. Vaikka tällä hetkellä ihminen on hyvin keskeneräinen, on nähtävä, että tulevaisuudessa yhteiskunnat pyrkisivät rajattomuuteen, mutta siten kun ihminen on kykenevä vastaanottamaan ja antamaan.
  Se ei ole pahuutta, eikä se ole eriarvoisuutta. Se on keskeneräisyyttä ja ymmärrettävää.

Jonathan Gloverin kirjassa Ihmisyys, on vaikuttava näkökulma siihen, kuinka ihmisen moraalikäsitys voi turtua ja hämärtyä. Miten Hiroshiman pommitukset olivat mahdollisia? Miten tavalliset ihmiset yltyivät teurastamaan lapsia ja naisia Vietnamissa?
  Ihminen ei ole paha, vaan on olemassa ainoastaan pahaksi koettuja asioita.

On sääli ettei maapallo ole kaikkialta tasa-arvoinen. Ettei Suomen järvet ylety Afrikkaan, ettei Alpit ole meidän takapihallamme. Materialistinen hyvinvointi on jakautunut toisarvoisesti. Materialistinen hyvinvointi on hyvä asia, jos se ei muutu materialismiksi, kuten Esko Valtaojakin totesi.
  Vaikka me emme voi siirtää puhdasta järveä fyysisesti Norsunluurannikolle, me voimme lisätä siellä oppimista, opetusta ja teknologiaa, jos me näemmä vain vaivaa. Ehkä meidän ei tarvitse sen jälkeen kummastella, miksi vähävaraisissa ja köyhissä oloissa kasvaneet ihmiset käyttäytyvät eri tavalla kuin meidän yltäkylläisessä kulttuurissa kylpeneet.

Silltikään yhteistyö ei välttämättä toteutuisi aivan helposti. Ehkä joku tulisi opetusretkellään ryöstetyksi. Ehkä joku jäisi peloissaan kotimaahansa, vaikka Afrikkalainen musiikki olisi parasta mitä hän voisi kaamosmasentuneena kuulla.

Eristäytyminen ja rajat eivät ole lopulta oikea ratkaisu.
 
Luin juuri uutisista trooppisesta saaresta, jossa alkukantaiset asukkaat sukupolvineen olivat asuneet jo kymmeniä tuhansia vuosia ilman, että olisivat päästäneet sinne ketään ”ulkomaalaista.” Jokainen rannalle päässyt keihästettiin tai ammuttiin täyteen nuolia.

Tieto lisää monesti ymmärrystä ja poistaa ahdasmielisyyttä.

 ”Muslimimaat tuottavat vain 1,2 prosenttia maailman luonnontieteellisestä kirjallisuudesta, tuskin kaksi kertaa enemmän kuin piskuinen Suomi. Lisäksi koko arabimaailma on kääntänyt tuhannen vuoden aikana yhtä monta vieraskielistä kirjaa kuin Espanjassa käännetään vuodessa”
-Esko Valtaoja

”Monien islamilaisten maiden nykyinen tilanne on usealla tavalla ongelmallinen: talous- ja koulutustilanne ovat epätyydyttäviä, ja ihmisillä on niukasti kykyä vaikuttaa yhteiskuntansa kehitykseen. Tämä luo tyytymättömyyttä, joka usein heijastuu jyrkkinä ja ahdasmielisinä asenteina. Kun näiden maiden yhteiskunnallinen tilanne paranee, asenteet muuttuvat ja tie avoimempaan yhteiskuntaan aukeaa. Tuo avoimuus ei vaadi mutta ei myöskään estä samanaikaista maallistumista. Islamin tulevaisuus on muslimien itsensä käsissä.”
-Jaakko Hämeen-Anttila

On ymmärrettävää, että islamistisen kulttuurin maista tulevat ihmiset ovat vaikeuksissa kohdatessaan länsimaalaisen tieteen ja ajatusmaailman, ottamatta sen enempää kantaa tilastoihin, koskien esimerkiksi viharikoksia. Tällä varjolla Suomessa ei pitäisi olla ainuttakaan rikollista? Olemmehan hyvinkoulutettuja ja sivistyneitä? Tieto ja tiede ei voi olla hyväksynnän ja ymmärryksen ainoa perusta.


Meidän ei pidä hyväksyä naisten alistamista, mutta me voimme ymmärtää miksi kulttuurin ja kasvatuksen saostama ihminen tekee niin. Sitä kautta voimme ymmärtää sen, miksi maassamme tapahtuu myös viha- ja valtarikoksia naisia kohtaan oman, sekä vieraan kulttuurin asemasta. Tästä seuraavien toimenpiteiden ei pitäisi olla sulkevia ja rajoittavia, vaan kasvattavia ja ymmärrystä lisääviä. Se tarkoittaa sosiaalisten ympäristöjen, koulujen, terveydenhuollon ja muun vastaavan toiminnan kehittämistä. Ei vankilapaikkojen lisäämistä, vaikka ulkoinen kontrolli on joissakin tapauksessa välttämätön.
  Emme halua rikoksen uusioita, haluamme kasvavan ja kehittyvän ihmisen.
 

Se, että saamme lukea sosiaalisessa mediassa jatkuvasti Ruotsissa tapahtuvista maahanmuuttajien rikoksista, on varmasti joltakin osin provokaatiota, mutta se sisältää myös edellä mainitun esimerkin kaltaiset lähtökohdat.
  Mitä sinä tekisit pahoinvoivana vieraassa kulttuurissa? Ilman hyväksynnän tunnetta, ilman yhteenkuuluvuuden tunnetta? Ilman työtä? Ilman rakkautta? Jos olisit oman kulttuurisi alistama ja toisen kulttuurin hylkäämä. Tiedän, et ryhtyisi toteuttamaan seksuaalistaväkivaltaa tai viharikoksia, koska olet saanut oikeudenmukaisen ja hyvän kasvatuksen. Sittenhän sinun täytyisi ymmärtää niitä, jotka eivät ole.
 Jos syyttävät sormet lähtevät liikkeelle, osoitetaan yhdellä niistä myös yhtälailla itseämme.


Emme me haluaisi, että maailmassa olisi sotia. Emme me rauhaa rakastavat halua, että suurvaltiot lisäävät panssarivaunujen ja sotalaivojen määrää. Emme haluaisi hyväksyä sitä, että ihminen on usein pelkäävä, mielikuvien uhri ja valtaa väärinkäyttävä. Että joudumme kuitenkin syytämään määrärahoja puolustusvoimille, vaikka koulut ovat homeessa.
  Emmehän me haluaisi hyväksyä sitä, että muut. Koska silloin me itsekin.

Kuten Brad Pitt sanoi elokuvassa Fury:

”Ideals are peaceful, history is violent.”

Ehkä joku päivä me asumme kaikki ylpeänä sinisenä hohkavan Tellus –lipun alla. Ehkä joku päivä emme enää tarvitse valtioiden rajoja pelkoamme ja kehittymistämme varten. Ehkä joku päivä miljoonia maksanut ohjus jää hankkimatta, ja rahalla ostetaan puuvärikyniä tai tablet-laitteita kouluihin.
  Mutta siihen asti, hyväksytään keskeneräisyytemme. Unohdetaan leimaava pahuus ja toisten kansojen halveksuminen. Ei pidetä itseämme parempina luonnon tuotteina. Etuoikeutettuna kauniissa pohjolassa, kehitetään mahdollisuuksia edistää ihmisyyttä.
 Kehitetään realistisesti mahdollisuuksia tulla vapaiksia ja yhtenäisiksi kansoiksi. Ei sen takia, että niin pitäisi tehdä, vaan kun niin voisi.
 Pelko ei lähde pelkäämällä toisia. Viha ei lähde vihaamalla muita.
 Vaikka osa on ottanut ideologiakseen seurata ja toteuttaa vihan tunnetta. Minä kysyn heiltä vielä tämän:
 Käyttäisittekö viimeisen elinpäivänne todella vihaamiseen? Vai rakastaisitteko lapsianne, puolisoanne, itseänne?
  Jos käyttäisitte. Tiedätte mitä varten rajat ovat myös teille. Tiedätte mitä varten lapsenne koulut ovat homeessa, koska rahaa ei riitä panssarivaunuhankintojen ohella uudelleen rakentamiseen.

 Koska sinäkin olet keskeneräinen.







 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän Mika-MattiLeino kuva
Mika-Matti Leino

Jos rajat olisivat rakkautta, ne näkyisivät kauas avaruuteen.

Ehkä näin onkin; kenties juuri se, mitä meistä avaruuden perspektiivistä tarkasteltuna havaitaan, kertoo rajojemme rakkaudellisuudesta.

Nimittäin että elämme pyöreällä, ympärikäyntiin soveltuvalla pintatasolla. Kuoren päällä. Ja vieläpä kaiken lisäksi kuljettimella.

Ja että meitä ei rajoita niinkään etääntymisemme tai lähentymisemme, vaan yhdessäolomme jatkuva ilmeisyys.

Onhan kyse sellaisesta rajoituksesta, joka kokoaa meitä yhteen ja pitääkin meitä yhdessä, mihin "päällisyytemme" sitten meitä kuljettaakin.

Paine puristaa planeettaamme kokoon saaden sen pitäytymään itsessään. Samalla on kuin jokin sähköinen varaus pystyttäisi meitä seisomaan "päät ulospäin". Tanassa avaruuden suuntaan. Kuin ollen kammattavissa.

Jokin revontulimainen voima harjaa tätä palloa saaden sen pinnan jännitykseen ja värähtelemään elämää. Me olemme myös sitä varausta elettynä ja koettuna. Tulemmehan koko ajan joksikin ja jonkinlaisiksi. Matkalla eteenpäin.

Silti jokainen meistä voi - se on suorastaan väistämätöntä - kaatua kumoon, kellahtaa sängynpohjalle vaakatasoon tai vaikkapa ryhtyä kävelemään käsillään, varpaat taivaalle ilkkuen. Tullen myös haudatuiksi jonkin alle muhimaan, hajoamaan alkutekijöiksi ja palaamaan taas yhdenmukaiseen kiertoon.

Rajatko siis ovat rakkautta - merkkinä siitä kauas avaruuteenkin heijastuen?

Kyllä, minusta tuntuu ja pyöreän päälakeni aurinkoheijasteisuus sitä ääreistää.

Eivät niinkään säätämämme rajat, vaan luonnostaan havaittavat, universaalit piirteet kertomassa "kappaleesta kaikkeudessa" tiedostamisen tutkaan.

Kuten pallomaisuus. Ja virtaviivaisuus. Ympärikäymisen ikuinen liike. Lähteminen ja palaaminen. Kerrannaistuminen ja versioituminen.

Niin, ja kehkeytyminen - se, että täydennymme täydentymistämme.

Prosessuuri todella näkyy ja on havaittavissa kauas avaruuteen.
Etäisenäkin se on vielä erotettavissa pisteenä, joka yhdessä olemme.

Otan siis kynän ja merkitsen pisteen.
Olen näin tullut ilmaisseeksi rajani.

Ja kyllä minustakin on siihen: katsomaan avaruudenkin kantilta omia rajojani ja rajoittumiani.

Suhteellistamaan tämän suhteellisuuden. Saamaan tolkkua siitä. Terveydeksi.

Ja vaikka räjähtäisin kappaleiksi, olen tässä; rakastan ja kosketan.

Käyttäjän JoonasMiettinen kuva
Joonas Miettinen

Kiitos. Kauniista kuvailusta.

Yhteen asiaan sain kosketuksen, se oli tuo piirtämäsi piste. Keskusta, josta kaikki toteutuu. Kuitenkaan avaruudessa ei ole keskustaa, siinä on paljon oivallettavaa.

Rajoja ei ole, on vain näkymätöntä tukemista. Horjuvien ihmisten ohjaamista luonnollisen virran suuntaan. Se tarkoittaa välillä muureja vierustalle, muureja vastaan ja portteja auki.

Veden halua virrata ei voi estää. Se mitä tarkoitan otsikolla, on toisenlaista kuin mitä useimmat sillä tarkoittavat. Inhimillisellä tasolla se on kuitenkin samaa.

Rakkaus on rajaton, todentotta, mutta silti rajattomuuteen sisältyy pysäyttämistä, tietoiseksi tekemistä, ja ihmisen oman kyvykkyyden huomioon ottamista. Meri on järveä suurempi, mutta niitä yhdistää silti yhteen suuntaan virtaava joki. Silti tuon joen sisällä on toiseen suuntaan uivia kaloja. Elämä on vuorovaikutusta, joka puhtaimillaan on vapautta. Tämä tarkoittaa sitä, että omat tunteet eivät saa ohjata toimintaa silloin kun on kyse toisen ihmisen tunteista. Itkevälle lapselle on ikävää sanoa ei, mutta rakkaudesta sanottu ei onkin usein se asia, joka saa lapsen ymmärtämään, että ei vanhempi ole kiusaaja, ainoastaan tukija. Rajat ovat pysäyttäjiä, eivät tuomitsijoita. Joskus itkevä lapsi tahtoisi vain nähdä sen mikä ei horju. Ainoastaan se saa luottamaan siihen, että hänkin joskus voi löytää tilan jossa ei horju.

Näin ollen rajat, silloin kun ne ovat rakkaudesta käsin tehtyjä rajoja, ovat todella toisenlaisia rajoja, kuin vihan ja pelon takia pystytetyt muurit valtioiden rajoilla.

Tämän blogin suosituimmat