Joonas Miettinen Uskalla olla ihminen

Hallittu Himo


Soratien päässä seisoo huojuva mies. Hänen kädessään kirkas lasipullo, eikä sen korkkia näy missään. Aurinko hohkaa latomereen ja pellon kituvat viljat soratien reunoilla sitä samaa, mitä pullon etiketissäkin. Mies yskäisee ja nostaa pullon huulilleen. Taas hän on täällä pullo kädessään. Hänen mieleen tulee lause: jos rakastat, niin et enää juo. Mutta hän välittää ja juo silti. Ensimmäisen kulauksen hän juo uhmakkuudella. Toisen kulauksen hän ottaa vihaten. Sitten kolmannen hän irvistää väkisin, tuntematta mitään. Neljännen hän ottaa pettymykselle. Pyyhkii suupielensä. Viidennen hän ottaa pahalle mielelle, jonka juuri neljällä kulauksella itselleen joi.
   Loput hän juo, eikä hän tiedä miksi. Koska sillä ei ole mitään tekemistä järjen kanssa.
   Niin kuin ei ole rakastumisellakaan.

"Jos rakastat, niin et enää juo."

Kautta ihmiskunnan historian kieltäminen on ollut tavanomaisin keino hallita ihmisiä ja kontrolloida heidän käyttäytymistään. Orjilla ei voinut olla yhtäläisiä tarpeita kuin isännillä, vainotut homoseksuaalit eivät saisi tuntea rakkautta, eikä perheen nuorimmainen saanut näyttää vieraille alakuloisuuttaan.
  Asioista tehtiin uskontojen nimissä syntiä, askeetikot kieltäytyivät näkemästä jopa vastakkaista sukupuolta edustavaa henkilöä.
  Kielletään se mitä pelätään. Piilotetaan se mitä ei haluta nähdä. Poistetaan se mikä synnyttää epämiellyttäviä tunteita. Mikä muuttuu? Ei mikään.

Jäljelle jää sama keskeneräinen ihminen. Vain pihaa on haravoitu siistimmäksi.

Mies, joka seisoo huojuvin jaloin soratien päässä, on vain klassinen esimerkki riippuvuudesta, addiktioista, hallitsemattomasta himosta tai sitten ehkä vain tavallisesta elämästä.
  Me sanomme rakastavamme läheistämme. Sanomme hänelle: Älä juo, jos rakastat meitä. Ja hetken mietittyämme, me ymmärrämme ettemme voi toista omistaa. Hän päättää itse. Se on oikein.
  Me kävelemme uudestaan hänen luokseen ja otamme häntä kädestä. Juo vain jos haluat, rakastamme silti. Ja sitten kun hän juokin. Me käännämme selän ja tartumme sisältä syntyvään vihaan, syyllistämme, katkeroidumme, eristämme, rajoitamme, lähdemme, vaikka juuri äsken lupasimme rakastaa.

Ihminen ei voi tunteilleen mitään. Kuinka vaikeaa voikaan olla rakastaa aidosti, parantavasti.

Muistan, kun kirjoitin taannoin Aito Rakkaus -tekstin. Ehkä ei arvaa, että edeltävänä iltana luonnostelin aivan toisenlaista tekstiä. Se oli täynnä vihaa ja uhmakkuutta. Ärtymystä ja pettymystä. Kaipausta oikeudenmukaisuuteen. Kirjoitin sitä puhtaasti tunteiden vallassa, tunteiden vietävänä. Olisin halunnut, että kaikki ne ihmiset, jotka saavat minut raivostumaan, lukevat sen. Oppivat. Sitähän me haluamme läheisillemme, jotka kerta toisensa perään tuottavat pettymyksen. Että he oppisivat.
  Sitä minäkin halusin kovasti tuntemattomillekin.

Kuitenkin. Jossakin syvällä minulla oli tunne, että tämä ei ole sitä mitä haluan tehdä. Tai miten haluan sen tehdä. Olin toimimassa päin vastoin, miten haluan maailman muuttuvan. Annoin uhmakkaiden tunteiden mennä, annoin tekstin mennä unholaan. Mitä sen alta sitten paljastui? Kun myrsky laantui.
  Tyhjä aukko, josta valo kumpusi valtoimenaan. Aukko rintakehässä, jonne mikään muu tunne ei päässyt.
  Ehkä olen väärä henkilö siitä kuitenkin puhumaan. Mutta siitä käsin syntyi kuitenkin tuo teksti, jota pidän itse tärkeimpänä tekstinäni. Aito rakkaus. Ehkä tuota tekstiä ei olisi koskaan syntynyt, jos olisin tarttunut rakkauden ympäriltä kumpuaviin; puolustaviin ja hyökkääviin tunteisiin.

Ajattelen sen niin, että täydellinen rakastamisen tunne/kokemus ei tunnu miltään. Muutoin se ei olisi täydellistä; se voisi olla aina voimakkaampaa, aina suurempaa.  Se on ennen kaikkea kaikkien muiden tunteiden poissaoloa. Ahdistuneisuuden, vangitsevien mielihalujen ja epäröimään laittamien pelkojen.

Parisuhteessa, ystävyyssuhteessa, missä tahansa ihmissuhteessa, tunnesidos on merkityksellisin tekijä. Ihminen haluaa kuulua yhteen, jakaa ja kokea yhdessä. Haluamme luoda sidoksia, jotkut enemmän, jotkut vähemmän.
  Vaikka osaa ahdistaisikin sosiaaliset tilanteet, osa haaveilee elävänsä vuorilla, meissä on silti sisäsyntyisesti tarve ja kaipaus olla vuorovaikutuksessa toiseen ihmiseen.

En halua ajatella, että ihminen olisi yksin vastuussa omista ongelmistaan ja haasteistaan. Päin vastoin, hän tarvitsee usein vapautuakseen toista ihmisistä. Toisen ehdotonta rakkautta.

Kauniisti sanottuna meissä kaikissa on tuo rakkaus, joka on monesti peittynyt roskavuoren alle, joka on pinttynyt vihaan tai ahdistuneisuuteen, joka on hämärtynyt pelkäksi intohimoksi tai jopa hetken nautinnoiksi. Rakkaus, joka jokaisen on itselleen määriteltävä täydellisellä rehellisyydellä, ja josta käsin sitten voi rakastaa tekemällä tekoja tai jättämällä niitä tekemättä.

Kuitenkin, juuri sillä hetkellä, kun joku meistä keskeneräisistä ihmisistä kaatuu, kompuroi ja erehtyy. Tekee väärin tai toisen ja omasta mielestä pahaakin, häneltä otetaan pois se, mikä hänet kaikken parhaiten eheyttäisi. Hänet viedään eristykseen vankilaan. Häneltä kielletään yhteys ulkomaailmaan. Hänet koukuttaneesta aineesta tai asiasta tehdään seireenien huutoa. Hänet hylätään.
   
Tuoreen tutkimuksen mukaan, eräässä rotille tehdyssä kokeessa todennettiin juuri tätä sidoksien ja eristämättä jättämisen tärkeyttä. Rotat, jotka elivät yksin häkissä, joissa heillä oli valittavina "huumeveden" ja puhtaan veden astiat, lähes poikkeuksetta valitsivat huumeveden ja lopulta kuolivat yliannostukseen. Mitä ihminen tekisi samassa tilanteessa? Yksin täysin eristyksissä ja tietämättä ulkopuolisesta, betonimuurien sisällä, valittavinaan vähän hyvää oloa vai pelkkää kivikylmää seinää.
  Kun koetta sitten muunneltiin niin, että rotille rakennettiin rottapuisto, jossa he saivat lajitovereidensa kanssa peuhata vapaasti, syödä, juoda, etsiä sokkeloista herkkuja ja lisääntyä, lähes yksikään ei valinnut huumevettä, vaikka se oli vapaasti valittavissa. Yksikään ei kuollut yliannostukseen. Niillä oli koko sosiaalinen elämä ja luonnollinen ympäristö tukemassa niiden normaaleita tarpeitaan ja kasvua.
  Toisessa häkissä poikkeuksetta kaikki rotat kuolivat yliannostukseen ja valitsivat huumaavan veden.

Mies, joka seisoo huojuvin jaloin soratien päässä. Hän rakastaa, vaikka ei ehkä tunne rakkautta. Hän rakastaa ikään kuin niin, että hänen sydämensä on seinän takana, hän ei sitä saa koskettua, mutta hän tietää sen olevan siellä. Sen hän haluaisi antaa läheisilleen, jos pystyisi. Mutta ainoa mitä hän voi antaa, on jo valmiiksi petettyjä lupauksia tai olla lupaamatta mitään. Kaikki on samanarvoista seinän tällä puolen.
  Kun häneltä kielletään alkoholi, tai mikä tahansa häntä kahlitseva ja hallitseva riippuvuus tai addiktio, kun hänen juomisestaan tehdään tai kun hän itse lopulta tekee siitä hävettävää, kiellettävää, vaarallista, hän tulee luoneeksi suuremman voiman kuin mitä voi vastustaa.
  Miksi? Koska hän rakastaa, ja hänelle on sanottu ettei silloin saa juoda.

              "Ei kun pullo pöytään, ja sitten miettimään."

Entäpä jos hän ja hänen kanssaan suhteessa elävä(t), niin kuin Hectorin kappaleessa mainittuna, ottaisivat pullon piilosta sittenkin esille. Nostaisivat sen ruokapöydälle ja tekisivät siitä sallitun, että varmasti se olisi aina siinä, eikä se olisi kiellettyä, vaan päin vastoin suotavaa.
  Ettei tarvitsisi hävetä ja sitten pettyä nurkan takana itseen. Ja sitten vihata ja sitten taas juoda ja vihata lisää.
  Että saisi valita, mutta valita rakkauden ja hyvän olon ympäristössä.
  Se on olennainen osa muutosta.

Ehkä tapahtuisikin jotain, mitä ei ole halunnut nähdä. Rakkaus voittaa.

Addiktiot eivät synny ylimääräisyydestä, vaan tarvitsevuudesta. Tämä tarkoittaa usein sitä, että ilon päälle otettu nautinto ei ole riippuvuutta aiheuttavaa, kun taas stressinhallintaan ja pahaanoloon otettu ryyppy taas on. Jos ihminen tarvitsee omaan sisäiseen kontrolliin ulkopuolista ainetta, hän tulee riippuvaiseksi juuri tuosta kontrollia lisäävästä aineesta. Tasapaino pitäisi löytyä elämään sisäisin menetelmin tai vaikkapa liikunnan kautta.

Kuten Johan Harin esimerkillisessä puheessa toteaa; häntä kuunteleva yleisö voisi olla kuunteluhetkellä humalassa ja viinapullo kourassa vesipullon sijaan, mutta he eivät ole. Koska heille on tärkeämpää työ, ihmissuhteet ja he kokevat mielenkiintoa elämää, oppimista ja harrastuksia kohtaan. He nauttivat sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja siitä että voivat kirkkain mielin ajatella tätäkin asiaa.

Addiktiot, riippuvuudet eivät ole yksinomaan aineista johtuvia fysiologisia tiloja, joista ei pääse eroon kuin eristämällä ihminen niiden lähteestä. Ne tulisi nähdä kokonaisen ihmisen näkökulmasta. Ne ovat ennen kaikkea ympäristön, sosiaalisten suhteiden ja siten myös fysiologisten kokonaisuuksien summa.
  On oletettavaa, että ihminen jää/hänen pitäisi jäädä fysiologisesti riippuvaiseksi esimerkiksi morfiinista pitkän hoitojakson päätteeksi, mutta useiden tutkimusten mukaan näin ei ole, jos hänellä on aiemmin mainittuja merkityksiä elämässä. Kaikki tapahtuu vastoin odotuksia.

Mielihyvän lähteitä ja nautintoja on sallittua nauttia, niitä voi käyttää, niitä saa käyttää. Jokainen määritelköön rajansa suhteessa muihin. Ja jos ei pysty, yhteiskunnan on syytä puuttua asiaan.

Aina on niitä, jotka tarvitsevat ulkoista kontrollia.

Mutta, tapa jolla asiaan puututaan, on todentotta vanhanaikainen ja omaa vain yhden näkökulman.

Ehkä voisikin käydä uteliaan ajatusleikin: olisi ihminen ja olisi hyvä olla, kävisi mieleisessä työssä, olisi ystäviä, perhettä ja harrastuksia. Kuitenkin ruokakaupat olisivat hieman normaalista poikkeavia. Ruokatarvikkeiden vieressä myytäisiin vahvaa huumetta. Menisikö edellä kuviteltu ihminen sitä ostamaan?
  Luulen, että suurin osa ei haluaisi pilata elämäänsä. Päin vastoin, katsoisivat valkoista jauhepussia entistä halveksuvammin. Kun se ei enää olisi kiellettyä, erityistä, viehättävää. Kielletystä himosta, hyväksyttyyn ja hallittuun tunteeseen. Ostaisivat kasviksia ja menisivät kuntosalille.

Suurin tehtävä on tunnistaa nämä asiat omassa mielessämme ja kehossamme, mutta on kuitenkin muistettava, että asiaa on myös kehitettävä yhteiskunnallisella tasolla, uudella tavalla.
  Sen sijaan, että rakentaisimme vankiloita, eristäisimme, ja käyttäisimme kaiken aikamme ihmisten syyllistämiseen, anniskelujen rajoittamiseen ja tupakkatuotteiden piilottamiseen, voisimme käyttää aikamme ja rahamme harrastusmahdollisuuksien, yhteyksien ja sosiaalisten ympäristöjen kehittämiseen. Vaikkapa koulujen remontointiin ja oppilasmäärien pienentämiseen, nuorisotiloihin, mielenterveystyöhön, tutkimuksiin, vanhustyöhön.
  Annetaan anteeksi itselle ja ihmisille. Positiivisen kehittämisen kautta.

 Juuri niin kuten Harikin sanoi, luoda suhteita ja sidoksia, ei katkaista niitä.
   


Jos aihe herätti mielenkiinnon, kuuntele koko Harin luento osoitteesta: http://www.ted.com/talks/johann_hari_everything_you_think_you_know_about_addiction_is_wrong#t-636612

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Tämän blogin suosituimmat